Wannabe Juoksija

torstai 19. lokakuuta 2017

Vauva safkaa ja muita ajatuksia

Een ruokailut on mennyt sillä tavoin, että täysimetin häntä puolen vuoden ikään saakka. Ee on kasvanut tasaiseen tahtiin nollakäyrää, eikä mun ole koskaan tarvinnut yhtään ajatusta laittaa siihen, että saako hän riittävästi maitoa. Meidän imetystaival tähän saakka on ollut kohtalaisen helppo. Ihan alussa mulla oli vähän kipuja, niinkuin asiaan kuuluu. Ee hallitsi ruokailuhommat hyvin ja kaikki lähti muutenkin käyntiin aikalailla helposti. Toki pientä haastetta matkan varrelle on osunut, mutta hyvin pientä verrattuna moniin muihin. Pullosta Ee on kyllä saanut joitain kertoja äidinmaitoa (jota on pakkasessa yllin kyllin edelleen).

Toisinaan tuli mieleen, että olisinko mieluummin äiti, joka kertoo imettäneensä sinne "about kuuteen kuukauteen, olisko viiteen ja puoleen, miten ne valmiudet nyt tuli esiin" jne. Kuulostaa aika paljon chillimmältä, kun imetin puoli vuotta. Jäykkää, mutta niin luonteenomaista mulle. Enhän mä koskaan vaikkapa nyt juokse about kymppiä. Tai ole yhtään missään kauheen chilli, hah! Uskokaa tai älkää, niin olen todella kyseenalaistanut sitä. Joskus nimittäin tuntuu, että puolen vuoden täysimetystä pidetään yhtenä sulkana äitiyden cv:hen. Mulle se on kiitollisuuden aihe. Ei minkäänsortin saavutus. Ja uskokaa tai älkää, olen tätä tosi paljon pohtinut. Omalla kohdalla alleviivaan myös sitä, että meidän taipaleeseen ei tosiaan ole vielä (kopkop!) sisältynyt isoja haasteita. Imetys on monessakin mielessä tosi hyvä juttu, mutta äitiyden mittari se ei missään nimessä ole. Enkä kunakuuna päivänä olisi halunnut hukata tätä ainutlaatuista aikaa suremalla tai taistelemalla tämän(kään!) asian ympärillä.

Hassua muuten, kuinka eritavoin terveydenhoitajat tulkitsee tuota kiinteiden aloitusikää. Tai tulkitsee on ehkä vähän väärä sana. Neljä kuukautta, kuusi kuukautta ja kaikki siltä väliltä ihan yhtä oikein, mutta sanotaanko sitten , että kannustaa. Toiset kannustaa aikaisempiin maisteluihin, kun taas toiset kannustaa kiireettömyyteen. Meillä tuo jälkimmäinen. Tokikaan meillä ei nyt ole esimerkiksi allergioita kummankaan vanhemman puolelta jne.




Nyt ollaan siis reilu kuukausi ruokailtu kiinteitä ja se sujuu ihan hyvin. Mullahan ei ole mitään käryä milloin vauva syö hyvin, mutta musta meidän vauva syö. Aika paljon ollaan sormiruokailtu, koska se oli tapa, joka lähti paremmin tulille. Iso osa ruoasta siis sormiruokaillaan, mutta kyllä meillä myös joissain tilanteissa soseillaan ja syötetään. Ruokailun takana ei todellakaan ole mitään ideologiaa. Musta vaan tuo sormiruokailuhomma on kivaa ja yleensä myös kaikille paljon iisimpää (ja joskus jopa siistimpää!). Tykkään tehdä ruokaa ja tehdään aika pitkälle ruokamme itse, joten samasta padasta -systeemi ja sormiruokailut on aika hyvin sujahtanut myös meidän arkeen. Isoja muutoksia omaan ruokailuun ei ole tarvinnut tehdä tai ylimääräistä vaivaa juuri nähdä. Imetyksen toivoisin jatkuvan sinne vuosikkaaksi, jolloin olisi mahdollista siirtyä sitten Valion antimiin. Toivotaan siis, että jatkokin sujuu hyvin.

Tämmöisiä ruokakuulumisia ja -ajatuksia täältä. Tietynlainen suorituskeskeisyys on herkästi alkanut leimata monia tekemisiäni, niin onnekseni se ei tähän äitiyteen ole ulottunut.
Toki jo ennen äitiyttä olin aika paljon päässyt tuosta piirteestä eroon. Tai ainakin oppinut valjastamaan sitä oikeisiin asioihin. Tästä oon todella onnellinen, sillä erilaisia foorumeita seuranneena on tullut olo, että tuo suorituskeskeisyys kukoistaa aika monilla. Ainoa oikean totuuden julistaminen ja toisaalta myös mielensäpahoittamisen ilmapiiri. Yhtä-äkkiä harrastusfoorumeiden ilmapiiri onkin näyttäytynyt ihan superrentona, heh. Muutenkin koen, että tää äitiys on tehnyt mut aina vaan vähemmän mustavalkoiseksi ihmiseksi. Monet jutut, mitä en ennen ymmärtänyt, on musta ihan ymmärrettäviä nyt, vaikken itse kyseisellä tavalla toimisikaan. Ja kyllä, joissain jutuissa toimin just niin, miten en ehkä ennalta olisi ajatellut toimivani.



Hyvää viikonloppua (ja tällä postaustahdilla myös sseuraavaa viikonloppua :D) kaikille! Toivottavasti jaksatte roikkua mukana, vaikka postaustahti on mitä on. En uhallanikaan hautaa tätä blogia, sillä tää on kiva paikka. Mitä teidän syksyyn kuuluu???

maanantai 2. lokakuuta 2017

Asiaa ja ajatuksia lähikirjastosta ja lukemisesta



Viikonloppuaamu, kello kahdeksan, mitähän tekis? Minäpä lähden kirjastoon! Lähikirjastoon puolen kilsan päähän. Täällä Kortepohjan kirjastossa on laajennetut aukioloajat, eli kirjasto on normaalisti auki maanantaista torstaihin klo 13-19 ja perjantaina klo 10-16. Kirjastokortilla ja PIN-koodilla kirjastoon pääseen arkiaamuisin klo 9 alkaen, perjantai-iltaisin aina klo 21 saakka ja viikonloppuisin jopa klo 8-21. Tämä on niin sanottua omatoimikirjastoa eli paikalla ei ole henkilökuntaa. Kirjastokortin ja PIN-koodin lisäksi asiakkaan tulee olla joko täysi-ikäinen tai aikuisen seurassa. Ihan superhieno homma! Olen kyllä vimpanpäälle lähikirjasto ihminen. Jos en itseni takia, niin muiden alueen asukkaiden. Aika monelle ikäihmiselle kirjasto on henkireikä. Lähikirjastot ei myöskään voi muuttua täysin tai läheskään täysin itsepalvelukirjastoiksi. Se, että lapsi pääsee kirjastoon, ensin aikuisen kanssa ja myöhemmin itsenäisesti, on mun mielestä panostus tulevaisuuteen. Lasten lukemisesta ollaan muutenkin huolissaan (klikkaa esimerkiksi tämä! Vanha, mutta edelleen ajankohtainen uutinen!) ja vaikka vanhemmilla ja muilla aikuisilla on iso rooli, ei lähikirjastojen sulkeminen ainakaan tilannetta helpota! Lähikirjastot on myös mulle tosi hyvä juttu. Vaikka kirjasto paikkana on pikkulapsuudesta asti tuttu, en oikein koskaan ole sopeutunut pääkirjastoon. Ihan liian iso ja kolkko paikka hyllyjen välissä haahuiluun ja kirjojen selailuun.

Voin hyvin allekirjoittaa edellä klikatun uutisen toteaman siitä, että mikäli lukuinnostus lapsuudessa syttyy, se myös säilyy ja nousee uudelleen esiin, vaikka suvantovaiheita olisi. Omalla kohdalla lukeminen on oikeastaan aina ollut tavalla tai toisella isostikin elämässä. Lapsuudesta muistan, että nuorempien sisarusten päiväuniaikaan äiti usein luki meille isommille. Itse opin lukemaan siinä 5-6 vuotiaana, pitäisi varmaan tarkistaa äitiltä. Kuitenkin reilusti ennen kouluikää ja aapisen tavaaminen tuntui ihan liian helpolta. Iskä oli kova lukemaan ja lapsuudesta muistankin, että sillä oli aina jokin kirja nenän alla iltaisin. Ihan parasta oli, kun lapsena mökkireissulla pötkötettiin vierekkäin omat kirjat nenän alla. Äiti siis toi kirjat elämään lukemalla meille ja iskä taas esimerkillään. Molemmilla lie iso vaikutus siihen, että pidän lukemisesta. Lukeminen on tavallaan sosiaalista: tykkään edelleen siitä, kun Jarpan kanssa luetaan hipihiljaa omia kirjojamme ennen nukkumaan menoa. Jos tulisi jotain mieleen, sen voisi sanoa, mutta suurimmaksi osaksi ollaan hiljaa. Siitä huolimatta olen aina perillä siitä, mitä hän lukee ja toisinpäin.



Kirjastossa muistan hypänneeni ihan pikkulapsesta saakka. Ensiksi äitin tai iskän kanssa: odotettu päivä ja sai taas kasan uusia kirjoja. Aika pienenä jo siellä kuitenkin ruvettiin käymään itsenäisesti. Lasten hyllyt vaihtui kohtalaisen pienenä nuorisohyllyihin ja nuorisoiässä luettiin jo aikuisillekin kirjoitettuja kirjoja. Neiti etsivät vaihtui Agatha Christieen ja tallidraamat laajeni jos jonkinlaiseen nyyhkykirjallisuuteen. Teininä kirjastoa tuli käytettyä myös muuhun, kuin itsetarkoitukseen: notkumiseen kavereiden kanssa. Lähtökohtaisesti piti kuitenkin osata käyttäytyä hyvin, sillä välit kirjastontäteihin piti säilyttää. Olihan lukeminen elinehto ja myös kaveripiirin muut tytöt oli kovia lukemaan. Kirjoja kierrätettiin kaverilta toiselle ja yhden lainan aikana saman kirjan kerkesi lukea monta tyttöä. Murrosikä siis vain kiihdytti lukemistahtia ja monenmonituista kertaa sitä tuli ahmittua peiton alla taskarin valossa kirjoja, kun valot olisi pitänyt sammuttaa jo aikapäiviä sitten.

Suvantovaiheita viihdekirjallisuuden suhteen on tullut myös itselle. Joskus on mennyt pitkiäkin aikoja ettei juuri ole tullut luettua. Joskus nuo suvantovaiheet ovat liittyneet opintoihin, joskus johonkin muuhun. Myönnän kuitenkin reilusti sen, että älypuhelin ja teknologia on varmasti myös omalla kohdallani ottanut aikaa perinteiseltä lukemiselta. Aika usein siellä sängyssä tulee pläräiltyä parit blogit, artikkelit ja uutiset siinä, missä jonain toisena aikana olisi lukenut pari aukeamaa kirjaa. Se on ehkä vähän surku, mutta varsinaisesti en ole asian eteen toistaiseksi mitään aktiivista tehnyt. Ennemmin tai myöhemmin ja isommin tai pienemmin tulee kuitenkin aina palattua kertomakirjallisuuden pariin. Viime vuosina on lukulistalla ollut paljon opiskelu- ja ammattikirjallisuutta. Harrastuskirjallisuutta olen myös lukenut aina kohtalaisen paljon ja nykyään mukaan mahtuu myös satunnaisesti ns. "self help -kirjoja" liittyen milloin mihinkäkin. Viimeisimpänä ehkä vauvan uneen, hah. Kertomakirjallisuuden parista omia suosikkeja on draamakirjallisuus, ns. "nyyhkytarinat". Monenlaiset ihmissuhdekuviot uppoaa kyllä, mutta pelkkää romanttista höttöä en jaksa lukea. Joinain aikoina tulee luettua dekkareita, etenkin pohjoismaalaisia. Lisäksi luen elämänkertoja tai tositapahtumiin perustuvia teoksia esimerkiksi jostain merkittävästä tapahtumasta jollekin ihmiselle. Aika paljon menee myös erilaisiin maailman kriiseihin liittyvää kirjallisuutta, jossa näkökulma lähes poikkeuksetta on tahtomattaan tilanteeseen joutuneen ihmisen/ihmisten tarina.

Nyt oman lapsen myötä lukemisen kulttuuria pitää entistäkin tärkeämpänä ja ehdottomasti haluan siirtää tuon perinnön eteenpäin!

Millaisia kokemuksia sulla on kirjastoista? Entä lukemisesta eri ikäkausina tai erilaisissa elämäntilanteissa? Millaista kirjallisuutta sä luet vai onko lukeminen edes kivaa? Oletteko te hyllyjen välissä haahuilijoita vai otan mitä tulin hakemaan -tyyppejä?

P.S. Postauksen kuvat Kortepohjan lähikirjastosta joskus vuosi(a?) sitten. Lempikirjastosta!

maanantai 25. syyskuuta 2017

Hän on puolivuotias!

Tää puoli vuotta on ollut ihmeellistä aikaa. Sitä rakkauden määrää, jonka tuo pieni ihminen on meidän elämään mukanaan tuonut, ei mitenkään päin saa kuvattua lauseiksi tänne. Ja vaikka sitä kuinka paljon etukäteen kuvitteli, oli se vaan vieläkin suurempaa, järisyttävämpää ja ihmeellisempää. Hän ja elämä hänen äitinään on päivittäinen kiitollisuuden aihe. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa ihan vähän henkilökohtaisempaa asiaa. Millainen vauva meidän pikkuinen puolivuotias onkaan.

Eläväinen. Se sana tuli joskus Jiillä mieleen ensimmäisenä. Sitä hän todella on. Iloinen. Ei ole montaa, peräti yhtään, aamua ollut, kun ei olisi saanut nähdä hymyilevää vauvaa vieressään. Toki hän huonoillakin fiiliksillä on uniltaan herännyt, muttei koskaan yöunilta. Vauhdikas. Aika usein on kova meno tutkimaan jotain. Utelias siis varmasti myös. Sitä yhtä asiaa ei kuitenkaan jakseta tutkia hirmuisen pitkään. Varmaan näiden piirteiden vuoksi hänellä on ollut niin kova kiire eteenpäin niin kovin varhaisessa vaiheessa. Vahvatahtoiseksi sanoi neuvolan terkka joskus. Suora hän ainakin on. Osaa niin sanotusti ilmaista harminsa kyllä. Ja tahtoaan muutenkin. Harmeja ei kuitenkaan kovin usein ole ja jos on, niin ne myös helpottavat nopeasti. Hurmuriksi on moni sanonut. perustellusti. Hän kyllä hymyilee takaisin vieraallekin. Viime aikoina on kyllä ruvettu vähän varmistelemaan äitiltä tätä, heh.

Nukkuminen ei ole hänen vahvin lajinsa. Äitin mielikuvat megalomaanisen pitkistä vaunukävelyistä ja vaunuissa nukkuvasta vauvasta. No, jäivät ensimmäisten kuukausien jälkeen mielikuvaksi. Niinkuin nuo megalomaanisen pitkät unetkin. Niin yöllä kuin päivällä. Päikkäreitä nukutaan kyllä ulkona vaunuissa, mutta niiden on oltava liikumatta. Tai nukutaan ainakin vähän pidempään, kuin niissä liikkuvissa vaunuissa. Ehkä. Vaikka kyllä minä häntä ymmärrän. Jos sen sinne vaunukoppaan tiedostaa, että nyt ulkopuolella ehkä tapahtuu jotain, niin toki siitä haluaa olla tietoinen. Nukahtamisessa hän on kyllä yleensä kohtalaisen hyvä. Ollut ainakin tähän saakka. Vasta alkaneet ruokatouhut on myös osoittanut hänen olevan aktiivinen, minä itse -tyyppi. Se ei varsinaisesti tullut yllätyksenä.

Helppo. Sanoisin, että varsin helppo vauva. Ollaan jonkin verran reissailtu kaksisteen Etelä-Suomessa ja Pohjanmaan rannikolla, johon autoilukilometrejä tulee useampia satoja, eikä mua ole koskaan epäilyttänyt etteikö kaikki sujuisi hyvin. Aiemmin kirjoitin noista "eka kertaa" -fiiliksistä uudessa arjessa (löytyy täältä, klik!) ja täytyy kyllä sanoa, että Een kanssa niille arjen epämukavuusalueille on ollut erittäin helppoa ja palkitsevaa mennä.

Voitte ehkä uskoa, että arki hänen kanssaan on vilkasta. Aika on mennyt vauhdilla ja toisaalta taas tuntuu, kuin hän olisi ollut elämässämme aina. Vaikka äitiys verottaa moniakin juttuja elämästä, niin ihan varma on se, että takaisin saa moninkertaisesti enemmän. Enemmän, kuin edes kuvittelin. Meidän ihana pikkuinen vauva!

15.9.2017




torstai 14. syyskuuta 2017

Kynnyssyketestissä!

Sain edellisjouluna Jiiltä lahjaksi lahjakortin Sports Labille, joka on siis KIHUn kaupallistama kuntotestaus-, valmennus- ja fysioterapiapalveluita tarjoava yritys. suunnitelmana oli käyttää tuo lahjakortti viime kesänä, kunhan nilkkaleikkauksesta olisi kerinnyt vähän kuntoutumaan. No ennen sitä Ee kuitenkin ilmoitti tulostaa, joten sovittiin, että voin käyttää lahjakortin sitten, kun oon siihen valmis. No edelleenkään en koe olevani millään lailla valmis (vaikka kuntotestauksen ideahan ei todellakaan ole se, että harjoitellaan alle, i know, i know!), mutta sinne kuitenkin tässä pari viikkoa siiten suuntasin kynnyssykkeitä määrittämään. Samalle matolle tahkomaan kuormaa, kun Pärmäkoski ja kumppanit. Minä. Lylleröpyllerö. Ja vielä huonoimmassa kunnossa ever!

No mitä siellä sanottiin?? Siellä sanottiin mm. että..

  • ...mun aerobinen kynnyssyke on 149 bpm ja anaerobinen 174pbm. Maksimisyke oli 193pbm.
  • ...kynnykset tuli vauhdeissa 6min. 28s., 5min. 8s. ja 4min. 17s. Testi tehtiin matolla, eli tasamaalla juostessa vauhdit olisi inasen kovempia, mutta niin. Tasamaalla? Jyväskylässä? Hah, hah.
  • ...maksimi on vähän kynnyksiä vahvempi. Kaikenkaikkiaan kuitenkin hyvä tasapaino.
  • ...nyt vaan pk-treeniä ylä- ja ala-alueella, joihin sain sykerajat myös. Kuten myös vk-1 ja vk-2 alueelle kanssa. Ja tuota vk-puolta silloin, kun on energinen fiilis. Testaajalla itselläänkin oli pieni vauva, joten tietää varmasti myös empiirisesti mistä puhuu, kun näistä tämän ajan haasteista treenaamiseen tuli puhe.
  • ...en ole niin paskassa ja surkeassa kunnossa, mitä annan ymmärtää ja millainen fiilis on.
Olipa siis oikeasti todella hyvä käynti. Sain roppakaupalla vinkkiä ja motivaatiota, se lienee tärkeintä. Ja mikä kumma siinä on, että mulla silmä hakeutuu kuitenkin aina ensisijaisesti analysoimaan vauhteja. On vuodelta miekka ja kirves joku oletus, mitä vauhtia lenkki x tulisi juosta, että olisi jotenkin "hyvä". Näin kärjistettynä. Tähän asiaan saa tulla muutos ja voipi olla, että lenkillä saa jatkossa olla vaan pelkkä sykenäyttö. Käynnin päätteeksi mulle tuli niin lujaa sellainen "oma itseni -olo". Tää on kivaa. Vetää itsensä täysin maitohapoille. Tää on mielenkiintoista, se oma juttu ja tästä saa virtaa.

Synnytyksestä ja raskausajasta on oikeesti vasta kuusi kuukautta, vaikka pää yrittää kääntää asian välillä jo -muotoiseksi. Jos tässä kohtaan kuntotilanne on tämä ja lantionpohja syvine vatsoineen buenossa kunnossa, on varmaan syytä olla ihan tyytyväinen. Paino ei edelleenkään ole juuri suostunut tulemaan alaspäin, mutta pienen pientä vihreää valoa sekin on näyttänyt. Siitä, että paino tulisi alas, saisi paljon apuja lenkkeilyyn. Välillä tuntuu, että askel painaa siitä syystä ja varmasti niin onkin. Hassua, että kynnystulokset oli kuitenkin tuota luokkaa, vaikka tosiaan tämä kannettava "kuormakin" on sen kympin verran entistä elämää isompi. Joku viisaampi ehkä tietää onko sillä edes merkitystä.

Oli miten oli, tästä on hyvä jatkaa ja keväällä uudelleen!






sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Uniasioita

Mennäänpä siis taas siihen jokaisen vauvaperheen lempiaiheeseen. Nimittäin nukkumiseen. Vertaistukifoorumeissa tässä keskustelussa on usein tosi ärsyttävä sävy. Aina tuntuu löytyvän äitejä, joiden vauvat herää paaaljon useammin. "Voi kun meidänkin Elmeri heräisi vain viisi kertaa!" ja sitä rataa. Sitten on niitä äitejä, jotka olevinaan omalla toiminnallaan on saaneet vauvan nukkumaan hyvin. "Meillä opetettiin Maija heti nukahtamaan itse..." ja plaa plaa. Unohdetaan, että ollaan hei kaikki erilaisia. Vauvat ja äidit. Isätkin. Toisilla vauvoilla on paremmat nukkumistaidot jo ihan pienenä. Ja niillä vanhemmillakanssa. Katkonainen uni vaikuttaa jokaiseen eri tavoin. Joku saattaa kärsiä yhdestä herätyksestä enemmän kuin toinen kahdeksasta. Toiset isät nukkua posottaa samassa sängyssä heräämättä mihinkään ja toiset herää viereisessä huoneessakin. Se, että vertaistuellisiin keskusteluihin tuodaan sävyä, jossa toisen keskustelijan kokemaa tunnetta mitätöidään suoraan tai rivien välistä, ei auta yhtään ketään.

Meidän Ee on ehkä sellainen keskivertonukkuja. Tasaisena vaiheena meillä herätään kolmesti yössä, joista viimeisen herätyksen jälkeen (klo 5-6) saatan toisinaan jopa jäädä hereille. Sitten näitä ei niin tasaisia vaiheta löytyy myös. Silloin herätään reippaasti useammin, valvotaan kauemmin ja nukahdetaan huonommin. Oon tulkinnut, että huonouniset vaiheet aika vahvasti liittyy siihen, kun opitaan paljon uusia taitoja. Mullahan uniongelmat, katkonainen uni ja vaikeudet saada unenpäästä kiinni uudelleen, oli riesana jo raskausaikana. Joskus se ongelma onkin siis mulla, kun en saakaan itse nukahdettua uudestaan. Aika perussettiä siis.

Kuinka katkonaiset unet on vaikuttanut muhun? Toisinaan tuntuu hurjalta ajatella, että en ole nukkunut yli viittä tuntia yhtäsoittoisesti, öööö, ainakaan tänä vuonna, heh.  Koen, että arjessa oon kuitenkin yllättävän pirteä. Aktiivinen niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin. Aamut on edelleen parasta aikaa ja väsymys iskee vasta sitten iltapuolella, jos iskee. Aina ei iske. Silti kropassa tuntee univajeen. Katkonainen uni ei varmasti samalla tavoin palauta. Olen treenannut ennenkin väsyneenä ja varmaan keikkunut jonkinlaisen ylikunnonkin rajamailla joskus ja täytyy sanoa, että joskus on vahvasti tullut nuo tuntemukset mieleen. Huomaan myös, että aika usein kroppa tuntuu jotenkin kuormittuneelta fyysisesti. Palautumattomalta jostain, mitä en koskaan ole tehnytkään, heh. Kankealta ja raihnaiselta.

Saa nähdä kuinka pitkään yöherätyksiä ja yösyöttöjä jatkuu ja loppuuko ne itsekseen vai pitääkö asialle jotain joskus tehdä. Mulla on kuusi nuorempaa sisarusta ja äidin mukaan me kuulemma ruvettiin nukkumaan kaikki täysiä öitä aikaisin ja ihan itsestään. Samoin mun siskon molemmat muksut oli nukkunut yön läpi jo hyvän aikaa tässä vaiheessa. Kaikki täysimetettyjä, kuten Eekin. Neuvolan mukaan tää ei kuitenkaan ole mitään yleistä. Saa nähdä kuinka meidän käy. Odotuksia ei oikein ole suuntaan eikä toiseen, kuten ei ollut raskausaikanakaan. Millaisia kokemuksia sulla on?

Kuva pienen elämän alkuajoilta <3. Kuvassa myös turhakkeiden turhake. Unipesä.

maanantai 28. elokuuta 2017

Patikointia viisikuukautisen kanssa ja pari sanaa muutoksesta

Oltiin tosiaan tuossa taannoin mökki-/patikkalomalla koko perhe. Reissunimiltään Koskikalastaja, Lylleröpyllerö ja Retki-Roope, heh. Hossassa, siitä kirjoitinkin. Mökkimajoitus oli tosiaan aika välttävää tasoa (note to yourself: älä varaile mökkejä ilman kuvaa!), mutta koska oltiin paljon luonnossa, ei se haitannut ollenkaan. Patikointi vauvan kanssa sujui odotettua paremmin, kuten myös automatka.



Aamusta lähdettiin joka aamu pidemmälle, hieman alle kympin, lenkille. Ee kulki Manducassa välillä nukkuen ja välillä taas maisemia katsellen. 8,5 kg lisäkuorma edessä tuo toki omaa haastetta, kuten myös se, ettei jalkoihin ole ihan samaa näkyvyyttä, kuin selkärepun kanssa kulkiessa. Myöhemmin voi alkaa kantamaan myös takana ja ehkä joskus haluttaisi hankkia myös vaellustarkoitukseen tehty lapsenkantorinkka. Mukana oli tietysti perushoitoon tarvikkeet, vaippaa ym. ja alusta taukohetkellä köllimiseen. Koska reitit oli kuitenkin lyhyitä, ei tuon suhteen tarvinnut ajatustyötä tehdä. Vauvalla oli myös sapuskat mukana omasta takaa, eli tämänkin suhteen varsin iisiä. Viihtyikö Ee, on moni kysynyt. Viihtyi. Ja sen jonkun kerran, kun ei, niin sitten heitetään parkkiin. Mustikanvarvuissa riittää ihmettelemistä. Varsinkin, kun niitä pääsee ihan itse hipelöimään.


Jälkeenpäin mietin, olisiko tuo loma mennyt erilailla vuosi sitten? Kaksi vuotta sitten? Kävelykilometrejä olisi saattanut tulla reilun kymmenen sijasta lähemmäksi parikymmentä. Tai sitten ei. Autolla olisi paahdettu pidempää pätkää ja lyhyemmällä tauolla. Tai sitten ei. Jiin kalastaessa olisin saattanut vuokrata pyörän. Tai kanootin. Tai sitten en. Tarkemmin ajateltuna, jos oltaisiin oltu Hossassa pidempään, olisin varmasti vuokrannut nytkin. Ei mitään olennaista siis. Retkeily viisikuukautisen kanssa kävi varsin helposti ja mukavasti.



Hei, sä voit, edelleen, tehdä sitä taikka tuota. Sen asian huomaaminen arjessa säännöllisin väliajoin tekee ihan todella hyvää. Etenkin, kun lapsettomana ihmisenä se, että kaikki vastaava loppuu, oli kuitenkin se isoin kysymysmerkki ja huoli. Huoli, että joutuisin liikaa luopumaan itseä kiinnostavista asioista, enkä löydä tilalle uusia. Etten sopeudu sinne muskariin tai leikkipuiston laidalle. No ihan turha huoli. En ole joutunut liikoja luopumaan (olisi tietysti naivia väittää, etteikö mikään olisi muuttunut, mutta sitä nyt ei varmasti kukaan kuvittelekaan!) ja siellä muskarissakin olen käynyt ja jopa ihan viihtynyt!


maanantai 21. elokuuta 2017

Kirkkaita vesiä ja harjujen huminaa. I love Hossa!

Hossa. Hmmm? En oikein tiennyt mitä olisin kohteesta ajatellut, kun Jii ehdotti sitä kesäreissuksemme. Sinne kuitenkin päädyttiin ja majoituskin saatiin (varsin välttävä sellainen, mutta mitäpä sillä on väliä), vaikka varailut jäi ihan viime tippaan. Hossa on kasvattanut tälle kesälle suosiotaan (eikä suotta!) ja majoituksen suhteen joudutaan paljon myymään ei oota. Kyseessä on siis Suomen uusin kansallispuisto, joka 100-vuotiaan Suomen kunniaksi valittiin. Ja kyllä täytyy sanoa, että valinta osui kohdallee, todella. Tätä mieltä oli myös eräs pariskunta, joka on kolunnut kaikki (!) Suomen kansallispuistot. Kirkkaat vedet ja humisevat harjut jättivät jäljen myös meidän porukan luontokokemusmaailmaan.




Vietettiin siis kolme kokonaista päivää Hossassa patikoiden (ja kalastaen). Ekana päivänä kierrettiin Julma-Ölkyn lyhyempi versio, Ölökyn ylitys. Reitti kulki Julma-Ölkyn kanjonijärven vierustaa ylittäen järven riippusiltaa pitkin noin puolivälissä. Tää oli reiteistä haastavin ja paikoin aika kostea. Välillä sai tarkkaan katsoa mihin astuu, etenkin kun etupuolella kannossa oleva vauva vie hieman näkyvyyttä jalkoihin. Julma-Ölkyn järvelle olisi ollut myös venekuljetuksia, mutta alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen jätimme sen väliin. Tiedä sitten olisiko pelastusliivejäkään ollut pikku retkeläiselle. Kaikenkaikkiaan näkemisen arvoinen paikka. Eihän tällaisia paljon Suomessa ole. Illalla tehtiin vielä lenkki kärryjen kanssa ja käytiin mm. Muikkupuron laavulla. Muikkupurolle on rakennettu esteetön reitti. Näitä esteettömiä reittejä Hossassa löytyy useampiakin. Ihanaa kyllä, että liikuntarajoitteisia on otettu huomioon näin hyvin ja me kärryttelijätkin voidaan niitä hyödyntää. Muikkupuro oli kyllä koko reissun kaunein yksittäinen paikka. Sananmukaisesti puron varrella kahden todella kirkasvetisen lammen (järven?) välissä.



Seuraavana päivänä Jii lähti perhokalastelemaan kohteenaan Hossanjoki ja mä ja Ee painuttiin taas korpeen. Värikallion kaarros oli reitin nimi tällä kertaa. Keli ja maisemat laittoi parastaan. Tiedättekö sen tunteen, kun kuljet kaikessa hiljaisuudessa yksin metsässä? Ihana tunne. Elämäntilanne on muuttunut ja vähintään yhtä ihanaa on kulkea siellä metsässä vauva sun rintaa vasten. Ihaninta. Värikallion kaarroksen huipentuma on juurikin värikallio. Muinoin maalattuja kalliomaalauksia pääsee ihastelemaan läheltä katselulavalta. Reitin lopussa oli myös varsin sympaattinen Lihapyörteen laavu. Ei ihan muikkupuron veroinen, mutta lähes. Illalla käytiin taas kärryttelemässä Hossan luontopolun esteettömiä osuuksia ristiin rastiin.




Viimeisen päivän plan oli reitti nimeltään Huosiuksen huikonen. Mitään varsinaista "huipentumaa" ei reitillä ollut, mutta kokonaisuudessaan kyseessä oli ehkä se kaikkein kaunein reitti. Otsikon mukaan kirkkaita vesiä ja harjujen huminaa. Päivä oli vielä keliltään kesän paras. Lämmin, muttei lainkaan tukala. Niin helppo hengittää. Illalla käytiin, yllätys yllätys, kärryttelemässä. Tällä kertaa Öllörijärven, sukeltajien paratiisin, rantoja. Siitä sitten Hossan poropuiston kautta viimeistä iltaa mökille. Ei voi olla huono ruokapaikka, jos vauva otetaan lämmöllä vastaan porontaljalle köllimään, hänelle tuodaan leluja ja kanssaan höpötellään. Jokaista näistä edellämainituista voin lämpimästi suositella Hossan kävijälle. Olisin kyllä voinut vielä jatkaakin, sillä reittejä jäi paljon käymättä. Myös, jos loma olisi ollut pidempi, olisin maastopyöräilly tai melonut. Tai molempaa. Liikkeellä oli paljon pyöräilijöitä ja heidätkin oli otettu huomioon reittisuunnittelussa mallikkaasti. Kirkkaat vedet tottakai kutsuivat melomaan.





Mitäpä muuta Hossasta? Tulipaikkoja, kauniita sellaisia, oli paljon. Reiteille pääsy vaivatonta. Reitit oli hyvin merkitty ja kulkua helpotettu. Päällimmäisenä jäi tunne siitä, että kansallispuisto ja sen kaunis luonto on todella haluttu saada meidän kaikkien suomalaisten saavutettavaksi kuitenkaan pilaamatta autenttisuutta. Ja sen tunteen antaa todella harva paikka.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Elokuu on corekuu

Tässä viime aikoina oon tehnyt sellaisen muutoksen toimintatapoihini, että heitän romukoppaan kaikenlaisten liikuntojen seuraamisen. Oon nimittäin huomannut, että tässä elämäntilanteessa se ei ole hyvä juttu. Oon ihan liian tottunut siihen, että sille jumpalle on oma aika, omat vaatteet ja sykemittari viritettynä. Sitä kukaan tai mikään keskeytä ja sen jälkeen mennään kiireen vilkkaan suihkuun, koska on niin hiki. No totuus on se, että sellaista aikaa ei enää ole pilvinpimein. Niinpä sitä ei sitten tule niin helposti tehtyä siinä sivussakaan mitään. Aion toki jatkossakin ottaa sykemittarin juoksulenkeille (ja reippaammille kävely/maastolenkeillekin, jos satun muistamaan) tai salille, mutta kaikenlaista arkijumppaakin on nyt enemmän alettava tekemään. Se, mikä entisessä elämässä saattoi tsempata eteenpäin, onkin tässä uudessa elämässä osoittautunut huonoksi.



Elokuu tuleekin olemaan core-kuukausi. Järkeä tai ei, oon päättänyt tehdä elokuun jokaisena päivänä sata keskivartaloliikettä. Menee kivasti tuossa lattialla vauvan kanssa pelmutessa. Vatsoja, alaselkää, pakaroita, milloin mitäkin. Syyskuulle voi sitten keksiä uutta haastetta kehiin, mutta syksyyn on onneksi vielä aikaa, heh. Tuo keskivartalon seutu on myös se isoin ongelma tällä hetkellä. Niin fyysisesti kuin etenkin henkisesti. Kyllä siellä alla jotain lihasta tuntuu, mutta melkoinen pullataikina siinä päällä möllöttää. Joo, rasvaahan ei paikallisesti voi polttaa, mutta jos tällä tehokuurilla jotain tiiviyttä saisi aikaiseksi.

Tällaiset haasteet tuppaa vaan helposti unohtumaan. Tänään ja huomenna unohtuu, niin helposti unohtuu koko viikoksi. Toisaalta jos viikon muistaa, muistaa varmasti sen kuukaudenkin. Ja nyt on menty jo aika lähelle viikko tätä kuuta. Elokuuta! Hurjaa. Kun musta tuntuu, ettei kesä oikein kunnolla ole vielä alkanutkaan. Kai se on vaan ymmärrettävä, että tässä iässä (ja elämäntilanteessa) aika menee niin supernopeaa, että paluuta entisenlaisiin pitkiin kesiin ei enää ole. Mutta ehkä tää kesä tähän mennessä on oikeasti ollut vähän lyhyt, koska muistan Een ristiäisissä toukokuun puolivälissä sataneen vielä lunta. Toisaalta, elokuu (ja jopa syyskuu!) voi vielä todellakin yllättää.

Vielä on siis kessä jäljellä, eli nautitaan siitä!


tiistai 1. elokuuta 2017

Hyyppäänvuori, Laukaa + lista lähiluontokohteista



Maanantaina toteutettiin toinen kesän lähiluontokohteista ja kyseessä oli Hyyppäänvuori Laukaassa. Ajo-ohjeet Hyyppäänvuorelle löydät täältä, klik! Tuossa kyllä jätetään mainitsematta, että Ruoholahdentie on yksityistie, joten auton jättäminen sinne on hieman kyseenalaista. Me toteutettiin tuo nousu juurikin Ruoholahdentien puolelta, koska ohjeissa suositeltiin tätä reittiä talvella ja sateella luolareitin ollessa vaarallinen. Ihan hyvä, että toteutimmekin, sillä polku oli kyllä melkoisen jyrkkää mutkittelua ja hyppimistä jyrkänteen laidalla, kun koetimme hetken sitä laskeutua hyyppääntien puolelle. Ei muuta, mutta kannossa oli tällä kertaa se kaikkein arvokkain lasti. Mulle jäi siis arvoitukseksi, mitä toisella puolella olisi ollut. Ehkäpä kuitenkin tulen vielä paikalla toistekin vierailemaan.



Ruoholahdentieltä lähti leveä ja helppokulkuinen polku kohti Hyyppäänvuoren lakea. Noin kilometrin matka alkoi toki puuskututtamaan varsinkin, kun "masurepussa" (tämäkin termi lainattu Een neljävuotiaalta serkulta) oli lähemmäksi kahdeksan kiloa lisäpainoa. Mikään pitkä reitti ei siis ole kyseessä, eikä se sitä ole toiseltakaan puolen noustuna. Hyyppään laelta oli kyllä mahtavat maisemat Lievestuoreenjärvelle. En yhtään ihmettele, vaikka paikkaa kutsutaankin Keski-Suomen Koliksi. oon ehkä sanonut tämän sata kertaa, mutta aina ei tarvitse lähteä niin kovin kauas päästäkseen hienoihin maisemiin. Myös täältä läheltä omaa kotia löytyy paljon hienoja paikkoja. Se tuli taas todistettua.




Hyyppäänvuoren laella Eellä oli ruokatauko. On se vaan kätevää, kun sitä evästä on aina mukana. Vaikka niin sitä oli meillä aikuisillakin. Nimittäin mustikat. Ihasteltiin hetki maisemia ja lähdettiin kapuamaan alaspäin. Näissä kantojutuissa tuo laskeutuminen on myös ihan jalkatreenistä käytää hommaa, kun saa etureisillä enemmän tai vähemmän jarrutella menoa. Vaikka kyseessä oli lyhyt retki ja pieni hetki, niin kylläpä vaan luonnosta saa valtavasti voimaa!

Muita lähellä olevia luontokohteita, joista on tullut kirjoitettua:

Nyrölän luontopolku, Nyrölä
Koskikaran kierros, Rutalahti + Leivonmäen kansallispuisto
Hitonhauta, Laukaan Valkola
Tapion alttari ja Lullinvuoren luola, Muuratsalo
Vaarunvuoret, Korpilahti
(Etelä-Konneveden kansallispuisto) Lähellä ja lähellä?



tiistai 25. heinäkuuta 2017

"Hei, te ootte laittanut teidän vauvan reppuun!"

-Een serkku, 4v.

Aikalailla ekoja hankintoja vauvaan liittyen oli meillä kantoreppu. Manduca merkiltään ja tutustumisen jälkeen olen kyllä ollut reppuun enemmän kuin tyytyväinen. Ensiksi meni hetken, ennen kuin hoksasin alkaa käyttämään reppua olkaimet ristissä selän takana ja siitä se ihastus sitten lähti. Varsinkin nyt, kun Een ei enää tarvitse olla vauvatuessa, tuntuu repun käyttö kaikkinensa todella simppeliltä. Asento ja niksit on hiotunut hiljalleen paremmaksi ja varmasti hioutuu edelleen.

Ee ei ole ollut vauva, jota olisi pitänyt kanniskella päivät läpeensä. Jos olisi, olisi tuo reppu ollut varmasti vielä kultaakin kalliimpi. Toki tällaisia tilanteita meilläkin on ollut. Eräänkin kerran olen myös minä nukuttanut päiväunet siinä, kun mikään muu ei ole toiminut. Nyt taas Een ollessa isompi, hän jaksaa katsella repusta maailman menoa, Niinpä ollaan tehty kirjasto- ja kauppareissuja tai käyty vaikkapa metsässä ihan muuten vaan kävelemässä. Olen jopa jonkun kerran käynyt ihan omaakin treeniä tekemässä. Tuosta nurkalta kun löytyy mäkeä ja lisäpaino on omasta takaa ;). Päiväunet hän nukkuu edelleen repussa, jos uniaika on. Niinpä voi myös "pidempiä" reissuja tehdä, eikä homma ole niin aikaan sidottua. Vaunut kun ei tällä hetkellä ole ollenkaan in, paitsi sen hetken kun nukuttaa. Manduca kuuluu siis vakiovarusteisiin niin mökillä kuin kaupungilla ollessa. Tässä yks päivä esimerkiksi lähdin extempore kaverille Een herättyä. Vauva kantoreppuun, kamat reppuun ja bussiin. Ee tykkäs katsella ja homma sujui. Arvatkaapa olisiko toiminut kärryjen kanssa?



Luontoretkiä en vielä toistaiseksi ole juuri tehnyt. Tähän mennessä on tullut reppuiltua ihan tuossa meidän kodin tai mökin lähimaastoissa. Mieli kyllä olisi lähteä kauemmaksikin retkeilemään. Ainaskin tämän kesän must see -listalla olisi Hyyppäänvuori Laukaassa ja Oravinvuori Korpilahdella. Kertaalleen reissu peruuntuikin todella epävakaisen sääennusteen vuoksi. Vauvan kanssa sitä on ehkä vähän kriittisempi tuota keliä kohtaan. Ei ole kiva löytää itseään vauva kantorepussa ukkosmyrskystä. Onko joku muuten käynyt jommassa kummassa edellämainituista paikoista? Millaista polku on kulkea? Eetä täytyy kantaa vielä edessä, joten olen kyllä varautunut siihen, että ihan kaikenlaisiin maastoihin ei ole kannatusta lähteä. Vauvan myötä (jo raskausaikana) opin kyllä kääntymään hyvillä mielin myös takaisin. Ainakin kaksin, heh.

Kantovälineitä löytyy jos jonkinlaisia. Itse en ole mikään ekspertti näissä asioissa. Pahoittelut vaan, jos tässäkin kirjoituksessa olen käyttänyt väärää termiä puhuessani Manducasta. Sen verran olen asiaan perehtynyt, että tiedän olemassa olevan ergonomisia ja ei ergonomisia kantovälineitä. Manducaan päädyin suositusten ja arvosteluiden perusteella, joita silloin luin taikka sain ergonomisista repuista. Mulle oli alusta saakka selvää, että kantoväline on reppu. En ole yhtään niin kärsivällinen kaveri, että jaksaisin paneutua ja perehtyä liinoihin, kankaisiin ja solmimisiin, ehei. Vauva reppuun, solki kiinni ja menoks. Se sopii mulle.