maanantai 30. joulukuuta 2013

Hei vanha vuosi, mä sanon sulle hei hei!

Vuosi 2013 on kaikesta huolimatta ollut hyvä vuosi. Oikeastaan ihan todella hyvä ja opettavainen, vaikkakin samalla myös monintavoin raskain vuosi mitä mulla on aikoihin ollut. Ehkä koskaan ollut. Mitäs siis vuodesta 2013 jää päällimmäisenä käteen?

Juoksu:

2013 ei todellakaan ollut armollinen mun rakkaimmalle harrastukselle. Tammi- ja helmikuu tuli lenkkeiltyä kohtalaisen kevyesti. Maaliskuukin oli vielä puolikevyttä menoa ja siihen nähden huhtikuun alussa vuoden ainoaksi jäänyt juoksutapahtuma (raportti täällä) Pentin pinkaisu kulki hyvään tahtiin. Vielä tuolloin olinkin täynnä uskoa kaikkien aikojen juoksuvuodesta, miksipä en olisi ollut? Tuon jälkeen rasitusvamma näytti kuitenkin ensimmäisen kerran merkkiä, mutta kokemattomana vammautujana en varmaan osannut riittävän hyvin noita merkkejä tulkita. Juoksu loppui kuin seinään toukokuussa ja vähä vähältä jouduin luopumaan tavoitteistani muiden kilpailujen suhteen.

Rasitusvamman ollessa epämääräistäkin epämääräisempi ja ilmeisen sitkeää laatua vuodesta muodostuikin mulle kaikkien aikojen juoksemattomuusvuosi. Tuon toukokuun jälkeen olen juossut vasta joitain kertoja nyt syksyllä. Niin vähän, että vuoden kilometrit on käytännössä kerätty noilta muutamalta kuukaudelta. Sports trackerin mukaan juoksukilometrejä on tälle vuodelle kertynyt 547. Sen käytön olen loppenut samalla, kun juoksemisenkin ja loppuvuoden lenkkikokeiluista en ole pitänyt tarkkaa kirjaa. Mukana on ollut Garmin (89,5 km:n verran) tai sitten ei mitään. HeiaHeiaan olen kuitenkin pitänyt kirjaa liikunnoistani heinäkuun alusta alkaen, jonka mukaan olen juossut 20h 40min. Loppuvuoden juoksut siis lienee jotakuinkin 200km.

Valehtelisin, jos väittäisin, etteikö tuo asia olisi ottanut välillä todella koville. Yhtään liioittelematta olen tämän vuoden aikana käynyt tuon vamman kanssa varmasti kaikki tunteet läpi katkeruudesta ja silkasta raivosta itsesääliin. Alkuvuoden mahtipontisia suunnitelmia lukiessa tulee väistämättä edelleen olo, että on tämä epäreilua. Ja aika-ajoin edelleen iskee ajatus, että voinkohan enää ikinä juosta maratonia. Elämä on kuitenkin onneksi sellaista, ettei tulevaa voi tietää. Ja nuo mahtipontiset suunnitelmat kytevät sisällä edelleen. Ajatukset on kuitenkin muuttuneet siten, että enää en kyttää paranemista vihaisin tuntein valmiina hyökkäämään, vaan kylmän viileästi ja tyynen rauhallisesti valmiina iskemään.

Muu liikunta:

Oikeastaan vuodesta 2010 on juoksutapahtumien tavoitteet ohjannut mun liikkumista. Tavoitteet ja niiden täyttyminen on aika korkealla mun motivaatiolistalla, joten kun pöytä oli sillä saralla putsattu, on motivaatiota pitänyt etsiä uusin silmin. HeiaHeian mukaan heinäkuun alusta alkaen olen liikkunut kaikkiaan 156h, mikä on mielestäni kohtalaisen hyvin. Saleilu on tehnyt hyvää juoksuvoimalle sekä -ryhdille. Ne pienet kokeilut, mitä olen päässyt tekemään, on tuntunut ihan superhyville. Vaikka hyvästä juoksuasennosta mukana on varmasti myös optista harhaa siitä, kun en pitkään aikaan ole juossut, niin salilla on kuitenkin enempi vähempi merkitystä asiaan. Aerobinen kunto on myös jotenkuten säilynyt, kiitos ah niin kamalien cardiolaitteiden ja ah niin ihanan spinningin.

Uskaltaisin väittää, että juoksukuntoni ei alle kymmenen kilometrin matkoilla ole juurikaan laskenut ja cooperin tulos saattaisi olla jopa parempi, kuin 2012 juostu 2800 metriä. Kokonaisvaltaisella ajattelulla olen ehdottomasti paremmassa kunnossa, kun olen ollut aikoihin. Siinä riittävästi motivaatioajattelua.

Elämä yleensä:

Tammikuussa aloitetut sairaanhoitajaopinnot ovat tuoneet oman haasteen tähän vuoteen. Opinnoissa olen menestynyt yllättävänkin hyvin. Tavoitteena ei ole ollut kiitettävät arvosanat, mutta melko paljon olen niitä kuitenkin saanut. Joko olen ylipanostanut, oon sittenkin ihan fiksu tai korkeakouluopiskelu on helpompaa, kuin olen kuvitellut sen olevan. Varmaan kaikkia noita. Työssä on ollut myös meneillään olevissa säästöpaineissa omat haasteensa. Ehkä tärkeintä on kuitenkin se, että kyllä minä voisin antaa omaiseni itseni ja kollegoideni hoidettavaksi. Olisin voinut, tämänkin vuoden jokaisena päivänä.

Eniten stressiä on aiheuttanut puhdas ajankäyttölogistiikka. Kuin ihmeenkaupalla olen kuitenkin onnistunut järjestelyissäni niin, että vuoden lopussa en juuri pode huonoa omaatuntoa mistään, vaikka matkanvarrella sitä aika-ajoin podinkin. Lähinnä eniten ihmissuhteiden osalta: kun olin anopin luona kahvilla ajattelin, että pitäisi olla samaanaikaan myös kummitytön luona jne. Tiedän kuitenkin omaavani taipumusta siihen, vaikkei aihetta olisikaan. Illanvietot ystävien kanssa on ollut kieltämättä todella vähissä verrattaen edelliseen vuoteen, mutta se lienee kuuluu asiaan. Erityisesti tässä asiassa on täytynyt välillä keskittyä carpe diem -ajatukseen.

Kuluneen vuoden jälkeen voin entistä enemmän alleviivata Stubbmaista ajattelua siitä, että tunti liikuntaa antaa kaksi tuntia lisää energiaa. Juuri silloin, kuin ei millään kerkeäisi liikkua, on tärkeää liikkua. Liikunnan lisäksi terveellinen ravinto on ollut avainasemassa jaksamisen suhteen. Sekä tietysti hyvinvoiva parisuhde ja hyvinvoivat muut ihmissuhteet.

On hyvä siirtyä vuoteen 2014.

Toivon myös teille arvon lukijat paljon onnea ja menestystä, sekä tietysti myös sopivasti haasteita ja vastusta (mutta ei yhtään rasitusvammaa!), tulevaan vuoteen. Niin ja tietysti terveyttä! Onnea, terveyttä ja menestystä.


lauantai 28. joulukuuta 2013

Kumisaappaita ja Trivial Pursuitia..

Tällä viikolla en ole urheillut. Syönyt kylläkin. Viikko on sisältänyt melko paljon töitä ja sen ylijäävän ajan olen halunnut viettää läheisten kanssa. Oli siis sopiva sauma pienelle tauolle. Paluu normaalielämään kuitenkin kutsuu vahvasti. Kevyempi ruoka, normaalit liikunnat ja kouluhommat farmakologia ensikädessä tulee olemaan vahvana teemana viikolla, jolloin vuosikin vaihtuu seuraavaan. Muutama yövuorokin olisi ohjelmassa, mutta töiden suhteen ei muuta. Vuodenvaihdetta juhlistetaan jollain tapaa, mitään suunnitelmia ei vielä ole tehty.


Pukinkontista löytyi mm. supersöpöt turkoosit kumisaappaat tuleville kevätkeleille meneillään oleville joulukeleille. Ne olikin tervetulleet, sillä entiset supersöpöt vaaleanpunaiset oon jo onnistunut rikkomaan, kun oon pakkasellakin vetänyt ne jalkaan. Todennäköisesti siis gummisaappaille löytyy tälläkin erää käyttöä, eikä edes tarvi lähteä pipo-, hanska- ja kaulahuiviostoksille, sillä turkoosia löytyy jo.


Hassu juttu oli se, että ostettiin mun miehen kanssa kumpikin meille Trivial Pursuitit. Hah. Tiedä sitten oliko kyse siitä, että ajatuksenkulku on niin samankaltaista vai ajatuksenkulku ei nimenomaan ole oikein onnistunut. Oli miten oli, niin apua voi hankkia viimeistään siinä vaiheessa, kun esittelen täällä meidän samanlaisia tuulipukuja ja kerron hölkän vaihtuneen käsikädessä kävelyyn. Todettakoon vielä, että oon jouluna hävinnyt kummassakin, myös tuossa missä mukama kaikki voi voittaa. Paskapuhetta. Tällainen pikapostaus tälläerää, seuraavassa voisikin käsitellä vähän mennyttä vuotta. Ja tietysti tulevaa.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Joulutoivotukset!

Tarmo: Mä mietin, että kun pääsen huomenna kasilta, niin voisin tehdä juustokakun.. 
Jarmo: Ai jaa. No ei mun takia ainakaan tarvi. 
Tarmo: Ei kun viedään vaikka se sitten sinne teidän äitille kun mennään syömään. Että meinasiksä vielä huomenna kauppaan.. Voisin tehdä listan mitä siihen tarvii. Tai sitten jos käyn ite aamusta.. 
Jarmo: Ääh. Mistä sä nyt yhtä-äkkiä keksit juustokakun? Ethän sä koskaan tee mitään juustokakkuja. Tässä on just hyvä joulurauha laskeutumassa taloon, niin sit sä yhtä-äkkiä keksitkin tehdä iltavuoron jälkeen juustokakun..
Tarmo: ... :D. Ehkä sä oot oikeessa. Ei tehdä juustokakkua... Emmä ees jaksaisikaan tehdä... :D

Yllä siis Tarmon ja Jarmon, eli mun ja mun miehen (toim. huom. ei mitään yleisiä nimityksiä, lähinnä sellainen keskinäinen vitsi!), eilisiltainen keskustelu Jypin European thorpy -finaalivoiton (jee!) jälkeen. Vakaista päätöksistäni huolimatta yritin siis kovasti saada edes jonkinlaista hässäkkää aikaan tähän joulun alle, onnistumatta!

Tänään aatonaattona tulee neljä vuotta kuluneeksi siitä, kun ruvettiin (okei, kahden ja puolen vuoden enempi vähempi seurustelun jälkeen) ihan tosi virallisen vakavasti seurustelemaan. Kuten noista sisäpiirivitsi -nimistä ja yllä olevasta keskustelustakin voi päätellä, niin ollaan joissain jutuissa aika erilaisia. Valehtelisin, jos väittäisin, etteikö se olisi etenkin alkuaikana tuonut omia haasteita meille. Mä oon meistä se nollasta sataan -tyyppi ja mun mies on itse rauhallisuus. Tää seikka on varmana vaikuttanut myös siihen, miksi ollaan toisemme valittu. Mun on vaikea kuvitella elämää samanlaisen ihmisen kanssa, mitä itse olen. Siitä saattais tulla kaaosta.

Myös sosiaalisuus on sellainen juttu, jossa ollaan aika erilaisia. Osittain tähän vaikuttaa varmasti myös taustat, mun mies on lähtöisin pienestä perheestä ja mä taas suurperheestä. Siskojen ja veljien kanssa ollaan tekemisissä tosi paljon koko ajan. Sittemmin se on tietty oppinut, että ei mun siskoa kiinnosta, jos meillä ei ole kahvin kanssa tarjottavaa tai Jarppa katsoo jalkapalloa, kun se tulee kylään. Ettei sen todellakaan tarvitse viihdyttää tai olla vieraanvarainen. Mä oon meistä se, joka tykkää käydä enempi ulkona (joskin prioriteetit on kunnossa, koska jos koti-illat on vähissä, niin tottakai ulkonakäyminen vähenee, kuten viime aikoina on käynyt) ja mun mies taas tarvitsee siihen oikeastaan tosi hyvän syyn. Sillä on kyllä ne omat perinteiset reissunsa jätkien kanssa, kuten joka kesäinen melontareissu ja satunnaiset futismatkat. Oon joskus kuullut, että hassua, kun mua ei yhtään huoleta vaan oon päinvaistoin iloinen. Tottakai olen iloinen, että sillä on lapsuuden kaveriporukka, jonka kanssa on perinteitä. Hassua on se, että niistä pitäisi olla jotenkin näreissään!

Mä ymmärrän sanomattakin, jos jätkät on varannut kerran kesässä paljun JJK:n pelistä, että eihän sinne naisia kaivata. Jos mua huvittaa joskus lähteä ulos ihan vaan nauttimaan kavereista ja auringosta, niin ei mun sen takia tarvitse jäädä kotiin, ettei mun miestä just silloin satu sama asia huvittamaan. Eikä sen myöskään tarvitse vastoin tahtoaan lähteä mukaan. Toki käydään myös yhdessä ulkona. En muista yhtään kertaa, että meidän olisi tarvinnut käydä keskustelua näistä asioista. Meidän elämässä se kertoo kolmesta asiasta; siitä että prioriteetit, luottamus ja itsetunto on kunnossa.

Jos oppikirjoihin on uskominen, niin parisuhteessa on kolme vaihetta: rakastumisvaihe, itsenäistymisvaihe ja rakastamisvaihe. Todistetusti osaan teoriassa nuo asiat kiitettävän edestä (hahhah!), mutta jos itsetuntemus on kunnossa (kuten uskoisin sen ainakin pääpiirteittäin olevan, vaikka sellaisesta ei arvosanoja jaellakaan) niin viimeaikoina on tosiaan tuntunut, että ollaan päästy tässä meidän suhteessa siihen viimeiseen vaiheeseen. Ja se vaihe on mun mielestä se kaikkein parhaalta tuntuvaa elämää. Niinkin mukavaa kun se rakastumisen ensihuuma on, niin just nyt on paras.

Joulua aiotaan viettää perinteisin menoin: Aattoaamun olen töissä, jonka jälkeen hilpastaan anoppilaan saunomaan sekä syömään. Ilta ja joulupäivä ollaan kotosalla. Olla möllötetään. Jossain välissä ehkä käydään haudalla.

Tahdonkin toivottottaa teille kaikille lukijoille oikein rauhallista joulua, miten ikinä sitä vietättekään!


Koska meillä ei ole lapsia tai eläimiä (en siis voi pakottaa niitä olemaan kuvattavana liian kuumat joulutamineet niskassa), paint -taiteilu on lähinnä Rahkamuijan heiniä ja jouluinen juustokakkukin kävi vain nopeesti mielikuvissa, niin tämän joulun kuvaksi jääkin kuva ihan itsestäni vuosi sitten aattoiltana työpaikalla. Älkää nähkö painajaisia ja jos teidän mahdolliset lapset sattuvat näkemään tämän kuvan näytöllä, niin kertokaa ystävällisesti heillekin, että kuvassa on se paljon puhuttu valepukki (sellanen mitä cittarissa pyörii jo lokakuussa). Ja että oikealla pukilla ei ole muovista naamaa ja täällä kirjoittelee sellainen ihan kiltti täti. Tai ei, älkää sittenkään sanoko tädiksi.





sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Kuluneen viikon tunnelmia

Niin se on vuoden viimeinen ihan oikea liikuntaviikko saatu päätökseen. Mikäli omaisin säännöllisen työajan arkipyhävapaineen, niin ensi viikkohan olisi mitä parhain viikko harrastaa liikuntaa. En kuitenkaan omaa, joten töiden lisäksi ensi viikko on pyhitetty perheelle, eli mun miehelle. On mulla vähän vapaatakin jouluviikolla, oikeastaan mun viikko on just hyvä: ilta, aamu, vapaa, ilta, aamu, ilta ja aamu. Ensi viikolla siis urheillaan jos urheillaan, mutta mitään en aio viikolle suunnitella niinkuin yleensä.

Tämän viikon liikunnat:

Ma: Loikkatreeni 25min. + Kuntosali 50min.
Ti: Crossari 45min. + Uinti 45min.
Ke: -
To: aamu: kuntosali 1h ilta: Spinning 1h20min.
Pe: -
La: Spinning + Juoksu yht. 1h40min.
Su: Juoksu 30min. + Keskikroppa 30min.

Yht. 7h45min.

Kävin siis vähän kokeilemassa juoksua. Ei niin kovin hyvin tuloksian, vaikkakin oli ihanaa juosta muutama kilometri ihan normaalisti! Aika nopeasti kuitenkin jalkaan tuli outoja tuntemuksia. Mulla on pikkuhiljaa tullut ajatus ns. nilkassa olevista lukkotiloista mieleen. Voisikohan sellainen olla mahdollista? Vai pitäisikö ne näkyä ulospäin virheasentona tai jotain? No jalastapa ei tämän enempää.

Muutoin fiilis etenkin juoksun alussa, kun mitään kipua ei ollut, oli absolutely fabulous. Tuntuu, että lihaskuntokuuri on saanut juoksuasennon kertalaakista paremmaksi eikä aerobinen kuntokaan tunnun valuneen viemäriin. Silläpä en jaksa tuosta toipumisestakaan enää panikoida. Tämän vuotinen maraton on siirretty ensi vuoden syyskuulle, joten fiilis on nyt se, etten epäile yhtään, ettenkö saisi itseäni lähemmäs kolmen ja puolen tunnin kuntoa vaikka kivuttomia kilometrejä alkaisi kertyä vasta toukokuussa. Tokihan se olis kaikinpuolin mukavaa, jos homma lähtisi rullaamaan mahdollisimman pian. Tällähetkellä olisin kuitenkin tyytyväinen vaikkapa siihen, että edes silloin tällöin voisi juosta salille ja takaisin sekä tehdä jonkinlaisia yhdistelmätreenejä, jossa juoksu olisi yhtenä osana.

Menneellä viikolla vietettiin epävirallisia 2 -vee partyja. Viralliset on huomenna,
mutta mä oon harmikseni töissä.



keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Vapailua

Mulla alkoi nyt vapaapäivä osa 3/5. Kyllä täytyy sanoa, että tarpeeseen on tullut. Kaksi ensimmäistä päivää olen kyllä nauttinut niin! Tänä kiireisenä syksynä olen esimerkiksi kaivannut päiviä, jolloin voi rauhassa siivoilla ja keitellä välikahveja (kuvitelkaa, siivoilla!). Siivouspäivän toteutinkin heti maanantaina. Sen lisäksi olen mm. treenaillut, leikkinyt nukeilla mun kummitytön kanssa ja nauttinut pitkiä rauhallisia aamiaisia. Eilen tuli käytettyä myös 45 euron lahjakortti kasvohoidon merkeissä kauneushoitola Glowssa (ihan mukava ja kohtuuhintainen paikka Voionmaankadulla, voin suositella!). Sen sijaan, että olisin hommannut vielä ainuttakaan joululahjaa, olen ostellut itselleni mm. 10 kerran rannekkeen Aalto Alvariin ja talvitennarit.



Tänään on kuitenkin vakaat aikomukset suunnatta joululahjaostoksille heti, kun ollaan opiskelukaverin kanssa saatu viimeisteltyä tämän vuoden VIIMEINEN (!!!) koulutyö. Ihan kovin paljoa mulla ei joululahjaostettavaa enää ole. Muutenkin oon päättänyt, etten tuosta joulusta ala vouhottamaan (tämän vuoden vouhotuskiintiö on ollut täysi jo aikapäiviä sitten!). Meitä sisaruksia on yhteensä seitsemän (hahhaa, äiti ainoana lapsena on tosiaan saanut haaveensa isosta perheestä toteen!) ja meillä on jo monta vuotta ollut perinne, että mun sisko suorittaa arvontasession kuka kellekin ostaa lahjan. Eli ristiin rastiin ostellaan niitä ja kivaa on myös jälkeenpäin kuulla mitä kukakin keneltäkin on saanut. No sitten täytyisi ostaa sekä synttäri- että joululahja mun kummitytölle ja varmaan myös Jarpalle jotain. Jonkun lautapelin oon myös tavannut ostaa tähän meidän perheeseen aina jouluksi. Nyt on siis Monopolyn, Scrabblen ja Carcassonnen jälkeen peli hakusassa. Mielellään sellainen, jossa minä voitan, ehheh.


...vielä en sitä ole onnistunut löytämään!

maanantai 16. joulukuuta 2013

Loikkimista ja bloggailua

Koko mun blogihistorian ajan oon manaillut sitä, kun en tahdo muistaa käydä katsomassa mitä mun kommentteihin on vastattu jonkun toisen blogissa. Tänään sitten sattumalta hoksasin sen rastiruutuun -kohdan, jolla saa jatkokommenteista ilmoituksen sähköpostiin. Kyllä mä oon onneton näissä jutuissa. Yritin tänään myös vähän muokkailla tämän blogin ulkoasua, mutta edelleen se on jotenkin keskeneräinen. Ehkä vähän turhan hempeä. Pientä pohdintaa aiheutti myös se, että saako taustan kuvaksi asetettua jotain omaa kuvaa ilman, että se kuva on jollain tavalla pinottuna. No sentäs onnistuin tuohon yläpalkkiin asettamaan tuon kuvan ja jopa vielä oikean kokoisena. Toistan, kyllä mä oon niin todella onneton näissä. Perushommat tietokoneella menee, mutta kaiken vähänkään haastavamman ulkoistan mielelläni. Jarppa onkin sanonut, että joskus jopa tekeydyn tyhmäksi. Pinna on tietokoneen kanssa (hyvin) lyhyt, enkä (todellakaan) jaksa etsiä kolmea minuuttia kauempaa vastausta jostain keskustelupalstoilta (missä Windowsia kutsutaan sanalla "winukka", ääääh), jos sen voi tehdä joku muu. Tässä asiassa siis todellakin ali sieltä missä aita on matalin!

Kuva täältä

Oon vähän reenaillutkin tänään. Monnarin sali on kiinni Hipposhallissa ja oon joskus kysynyt, että voiko Hipposhallin puolella käydä verraamassa ja kuulemma voi, jos mitään toimintaa ei siellä ole meneillään. Tänään sitten kävin vähän loikkimassa. On se mukavaa puuhaa. Loikin sellaista n. 20 metrin pätkää aina kolme kertaa per loikka ja kävelypalautuksilla takaisin. Seuraavanlaisia loikkia oli työnalla:



Jos jalka ei suutu tästä voisin ottaa nuo loikkailut viikottaiseen ohjelmaan. Kesällähän tuo tasamaa -loikkinen ei onnistunut, mutta rapuutreeniä pystyi tekemään hyvin. Nyt talveksi en oikein sopivia rappusia ole vielä keksinyt. Loikkailujen jälkeiset yhden jalan kyykyt polvennostolla monnarin kuntosalin smith-laitteessa sai jalat mukavasti täräjämään. Lisäksi tein yläkroppaa. Ihmisiä oli senverta vähän, että uskaltauduin jopa harjoittelemaan rinnallevetoa.

Tuo monitoimitalo-/hipposhallikompleksi on yksi kaupungin liikuntapaikoista. Monnarin puolelta löytyy kuntosalin lisäksi reilu 1300 neliön parkettilattiainen sali, joka on jaettavissa aina kymmenestä sulkapallokentästä yhteen täysimittaiseen kenttään futsalille, salibandylle tai koripallolle, 1500 neliön telinevoimistelusali (jossa en sitten lapsuuden jumppakisojen ole käynytkään, mukava kyllä olis), 4 salia budolajeille ja neljä squashkenttää.

Monnari on kiinni Hipposhallissa, jonka lajeina on yleisurheilu, pesäpallo, jalkapallo ja sulkapallo. Lisäksi on toimistoa, hierojaa, kahvilaa ja vaikka mitä. Liikuntalajeista/-tiloista tuossa oli mainittuna vain murto-osa, jos ajattelee koko Hippoksen alueen toimintaa. Monnarin ja Hipposhallin lisäksi alueelta löytyy jäähalli, uimahalli, monenmoisia ulkopelikenttiä, pesäpallostadion ja sitä rataa. Urheilijoita ja harrastajia on siis monenmoisia ja se näkyy myös kuntosalilla. Se on varmaan yksi syy, miks just monarilla tykkään käydä!

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Suurennuslasin alla itseohjautuva spinning

Joulu tulla jollottaa ja taas on viikko vierähtänyt. Liikunnat kulki seuraavalla lailla:

Maanantai: Sauvakävely @ Laajavuori 1h30min. (En tiedä liittyikö jalan hienoinen oireilu viikolla tuohon vai ei.. Tottapuhuen ei ole jaksanut kiinnostaakaan :O)
Tiistai: Kuntosali 1h5min. + Uinti 30min. @ AaltoAlvari (ns. "II-ohjelma", jonka sisällöstä voisin joku päivä kirjoitella lisää)
Keskiviikko: Spinning 1h15min. @ Killeri (Ohjattu osuus oli tunnin verra)
Torstai: Sisäsoutu 30min. + Keskivartalo 20min. @ JAMK (Josta aiemmassa postauksessa oma kirjoituksensa)
Perjantai: Kuntosali 1h + Uinti 15min. @ Uimahalli (Perus kyykkypystypunnerrusmavekulmasoutupenkki -vääntö.. Niin ja niitä vatsoja. Kynttiläuinti jäi aikataulullisista syistä vain pieneksi pulahdukseksi.)
Lauantai: Spinning 45min. + Liikkuvuus-/koordinaatio 15min. @ Monnari (Viime vkonloppisesta omatoimi pyöräilystä jäi vähän hassu maku ja nyt päätin ottaa revanssia.
Sunnuntai: -
Yht. 7h25min.

Palataanpa hetkeksi tuohon lauantain treeniin, joka oli omatoimista spinningpyöräilyä monnarilla. Spinning on ehdottomasti mun lemppariryhmätunti (..joskaan mulla ei mitään kovin laajaa vertailupohjaa ole, mutta kuitenkin.. ja tuo spinninkiin on kuulut elämään lähinnä talvisin säännöllisen epäsäännöllisesti..). Monesti oon miettinyt, että toimiskohan se samalla tavoin, jos ihan keskenään menis veivaamaan pyörää napit korvilla ja toimihan se. Ainakin suurinpiirtein.

Näkymä alaspäin (eipä juuri muuttujia :D)


Juoksun ollessa tauolla on olevinaan vaikea keksiä sille korvaavaa liikuntaa. Sitä PK:ta ja VK:ta korvaavaa. Ohjatut Spinningit lipsuu mulla tosi helposti sinne VK:n puolelle ja toi omatoiminen pyöräily vois olla ihan varteenotettava vaihtoehto pysytellä siellä PK-puolella. Juoksun intensiteetin ajatusmaailman siirtäminen muuhun aerobiseen on kyllä ihan oma juttunsa. Mukaanlukien ne kaikki fiilisten kuuntelemiset. Juoksemisen suhteen se suurinpiirtein sujuu, koska siitä on kokemusta niin paljon. Joskaan se ei aina niin lastenleikkiä ole silti!

Näkymä eteenpäin (eipä juuri muuttujia :D)


En mä todellakaan väitä, että tuo mun omatoimispinnailu olis täysin ohjattua spinnailua vastaavaa. Ketä kuitenkaan kiinnostaa se, jos joku ylösnousu jää tekemättä tai joku hetki unohdun vaan sinne ylös polkemaan (musiikkiin suhteutettuna)? Ei varmana ketään! Ehkä se voi olla myös vähän pöllön näköistä tulla kuntosalille veivaamaan spinningpyörää, mutta tuskin sekään ketään kiinnostaa. Tai jos kiinnostaa, niin silloin voi kysyä, että missä on tän arvostelevan tyypin treenikeskittyminen??

torstai 12. joulukuuta 2013

Empiirinen puolentunnin soutututkimus

Tänään oli vähän normaalista poikkeava (oikeastaanhan koko viime kesä, syksy ja näköjään nyt talvikin on ollut normaalista poikkeavaa) treeni(ä). Mulla oli opiskeluita tänään aamusta kahteen saakka ja koska Jarppa pääsi töistä vasta vähän myöhemmin mulla jäi aikaa treenille jotain tunnin verran ennen kun pääsin sen kyydissä sitten kotiinkin.

Suuntasin JAMKin salille ja näköjään sinne oli aamupäiväistä jouluruokaa tullut sulattelemaan muutama muukin. Melkein teki mieli kääntää Adidakset takaisin kohti pukkaria, mitään toivoa ei kunnon treenille ollut. Kaiken lisäksi mun ego oli vasta nitistetty Ruotsin tentissä, joten en oikeastaan edes halunnut änkeä itseäni siihen ihmispaljouteen salin puolelle. Istahdin kuitenkin soutulaitteeseen (se salin ainoa cardiolaite tältä vuosituhannelta.. Ai mut saikohan ilmaisesta valittaa?) tarkkailemaan tilannetta ja hetken siinä väännettyä päätin tehdä empiiristä tutkimusta siitä, kuinka paljon 29 -vuotias wannabe juoksija soutaa concept 2:ssa levelillä 10 puolessa tunnissa.


No sehän soutaa 5618 metriä. Hah. Asiat on siis oikein mallillaan, kun oon parempi juoksemaan kun soutamaan. Luulin, että käsivarret väsyy (ei varsinaisesti oo mun vahvin puoli), mutta ensimmäinen väsynyt (tai tarkennettuna puutunut) ruumiinosa olikin perse (että tervemenoa vaan joskus sinne sulkavansoutuun). Mitään huippuhauskaa tuo homma ei ollut, mutta jos siinä nyt sitten vaikka oli tavoitteena muutaman kilokalorin polttaminen, niin se varmaankin toteutui. Vähän mua rupes houkuttamaan ajatus Kevyet kilometrit, raskaat raudat -blogin kirjoittaja, Mikan, soututestailuista, mikseipä joskus voisi testaillakin.

Päälle tein parikymmentä minuuttia vatsoja/keskivartaloa, sanoin hyvästit tämänpäiväiselle voimatreenille ja huomiselle liikuntavapaalle päivälle ja lähdin ihan autokyydillä kohti kotsaa. Voimalut siirtyi siis huomiselle, mutta oikeastaan se ei haittaa mitään, sillä kotona bongasin uutisen Aalto Alvarin kynttiläuinnista. Huomenna siis salin kautta vähän uimaan, oli yövuoro tai ei.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Pieni päänsärkyepisodi

Ruuhkaviikot alkaa nyt olla takana päin ja tämän viikonlopun antamilla voimilla jaksaa kyllä sen viimeisenkin puristuksen. Perjantaista lauantaihin vietettiin Himoksella mökkipikkujouluja kera jokusen työkaverin. Lauantai ja sunnuntai menikin kotoillessa miehen kanssa. Kerrankin oli meillä kummallakin yhtäaikaa vapaata. Takana on ihan huippuaikaa tärkeiden ihmisten kanssa ja hyvästä mielestä ei ole ollut pulaa!

Alkuviikosta saatiin kunnolla luntakin..


Pientä murhetta aiheutui tämän päivän oudosti katkennut treeni. Ajatuksena oli lähteä polkemaan pyörää Monitoimitalolle siksi aikaa kun Jarppa kävi kaupoilla. Alkuverran jälkeen sykkeitä nostaessa alkoi päässä tuntumaan hieman oudolta. Liian vähän juomista päättelin ja jatkoin polkemista, joskin vähän rauhotin tahtia. Outo paine takaraivolla muutuui kuitenkin jäätäväksi kivuksi ja oli pakko lopettaa. Painuin vessaan huuhtelemaan naamaa ja iski kunnon pahoinvointi. Podin sitä tovin vessassa, keräsin kamat ja painuin yläkerran pukkariin soittamaan Jarpalle, että treenit on nyt treenattu.

Vaikka asutaan kerrostalossa, on meidän piha
silti tosi nätti. Kesällä ja talvella.


Hetken huilailun ja kylmä-kuumasuihkun jälkeen kipu pikkuhiljaa rauhoittui. Kovasti kyllä säikähdin ja niin taisi myös Jarppa säikähtää. Mullahan on pikkulapsesta saakka ollut migreeni ja ennen tuota episodia olinkin joutunut ottamaan migreenilääkettä pariinkin otteeseen. Aikaa siitä oli kyllä kulunut puolisen vuorokautta, mutta pohdiskelin kuitenkin, että oliskohan korkeat sykkeet ja isohko annos Sumatriptaania ollut huono yhdistelmä. Taikka sitten kyseessä oli epätyypillinen migreenikohtaus (mitä vähän epäilen, koska se meni ihan itekseen ohi ja kohtuu nopeastikin). Ehkä täytyy vähän tarkkailla jatkossa, mutta turhapa tuota sen kummemmin on miettiä, kun nyt on ihan hyvä olo.

Eniten tykkään nyt tästä valaistusta kalliosta.


Viikon liikunnat:

Ma: aamulla kuntosali 1h5min. ja illalla spinning 1h20min.
Ti: uinti 30min. ja vesijuoksu 30min.
Ke: bodypump 1h
To: -
Pe: -
La: -
Su: spinning 40min.
Yht: 5h5min.

Mulla on sellainen "kestotavoite", että hyvät liikuntamäärät olis 7-10h/vko. Käytännössä noita kymmenen tunnin viikkoja on aika harvoin mahdollista tehdä, mikäli koulu ja työ pyörii täysillä. Nyt muutaman viikon on työt ja koulu vienyt sen verran paljon aikaa, että tuo 7-8 tuntiakin on tuntunut melkoiselta määrältä. Mikäli juoksu olis mahdollista, tuo määrä tulisi helpostikin. Realiteetti on kuitenkin se, että tunnin juokssulenkki vie kaikkinensa aikaa melko lähelle sen tunnin, kun taas esimerkiksi tunnin saliteeni vie sen sijaan kaikkinensa aikaa melko lähelle sen kaksi tuntia. Tosin tuleehan siinä todennäköisesti viikolle myös paljon enemmän hyötyliikuntaa pyöräilyn ja kävelyn merkeissä, kun lähdet suorittamaan sitä liikuntaa johonkin muualle.

Tiedossa on kuitenkin helpotusta, kun alkaa joululoma. Tammikuussa ei juurikaan ole opintoja ja opintovapaa häämöttää 10.2. alkaen. Ja toivottavasti myös pian tuo juoksukin on mahdollista!

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Oma tarina lapsuuden kilpaurheilusta

Tässä postauksessa ajattelin palata hieman lapsuuteeni liikunnan parissa. Äidin kanssa etsittiin kilpaa mun lapsuudenaikaisia kisatuloksia ja varsin olikin mielenkiintoinen niitä katsella. Kilpaileminen on ollut osa mun elämää koko lapsuuden. Kymmenvuotiaaksi asti harrastin kilpavoimistelua Alavuden Urheilijoissa. "Jumpan" lopetin siis vuonna -94 ja yleisurheilu tuli kuvioihin aina vuoteen -98 saakka. Lopettamisen suurimpana syynä oli lienee se, että en olisi voinut alvariinsa pyöriä kavereiden kanssa ja harjoittelun olisi pitänyt muuttua jämptimmäksi. Nuoruuden kotkotukset veivät voiton. Joskus on tullut mietittyä, mitähän siitä olisi tullut, jos olisin valinnut toisin. Etenkin kun lopettamispäätöksen päällimmäisenen on muistikuva on silloisen poikien liikunnan opettajan, entisen pikajuoksijamestarin, Eric Gustafssonin, jylinä ruokalan aulassa: Sinä lahjakas nuori, yritä nyt vähän miettiä! Mua vaan jaksoi naurattaa. Urheilut jäi tuon jälkeen pitkäksi aikaa ja kuten arvata saattaa, sitten jossain vaiheessa vähän vanhempana tuli se eka poikaystävä, koti-illat, sipsipussit, e-pillerit ja ylipaino. Mitään en kuitenkaan kadu, sillä mulla on ollut hyvä elämä. Loppuviimeinhän sen kuitenkin tein, toisenlaisen valinnan. Noin seitsemän kahdeksan inaktiivisen vuoden jälkeen liikunnan tullessa takaisin elämään, on tuntunut kuin kotiin olisi tullut.

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta Etelä-Pohjanmaalta. Harrastustoiminta nuorille oli siellä siihen aikaan vireää joskaan mitään lajinomaista harrastamista se ei esimerkiksi yleisurheilun saralla ollut. Samoissa treeneissä käytiin kaikki ja sitten meitä lapsia/nuoria ilmoitettiin niille matkoille missä oltiin valmentajan mielestä hyviä. Muistan vielä tosi kirkkaasti sen, kuinka se sapetti kun ihan vähän jäi mitalien ulkopuolelle! Yleisurheilun rinnalla pelailin kesäisin pesistä ja talvisin lentopalloa. Kilpailuvietti oli jo lapsena kova ja tämän hetken määrätietoinen tekeminen on varmasti osaltaan sen ansiota. Vanhemmat ei ole koskaan pakottanut harrastamaan, mutta sitoutumista valintoihin ne on kyllä vaatinut. Muistan esimerkiksi sen, kun jumppatreenit ei oikein enää jaksanut kiinnostaa, niin mulle on sanottu, että treeneihin täytyy mennä, kun olen itse päättänyt tämän talven kilpailla. Kauden jälkeen on sitten käyty yhdessä keskusteluja, että onko halua vielä jatkaa ja maksetaanko linsessiä. Mulla itsellä ei ole lapsia, mutta mun vanhempien suhtautumisesta mun harrastamiseen mulla on vaan hyviä muistoja. Ei pakottamista, mutta ei myöskään asennetta, että treeneihin saa mennä tai olla menemättä silloin kun huvittaa.



Noita tuloksia katsellessa meinaa vähän naurattaa, on alleviivailuja ja muita yhteenvetoja, valmiiksi tehtyvä ja keskenjääneitä paremman menetelmän löydyttyä. Samanlainen analysoija siis olen ollut silloinkin. Kaivelin nuo tulokset esiin lähinnä siksi, että olisi mielenkiintoista joskus kokeilla mihin aikoihin yltäisi näin aikuisena verratten lapsuuteen. Ehkä otan sen ensikesän projektiksi. Lehtileikkeistä bongailin seuraavanlaista haastetta:

60m: 8,8s. (Tytöt 13)
200m: 29,33s. (Tytöt 13)
300m: 47,28 (Tytöt 14)
600m: 1.52,70 (Tytöt 13)
800m: 2.41,31 (Tytöt 14)
1km maasto: 3.42 (Tytöt 7lk) (Näinköhän on ihan virallinen mitta tämä!)
Pituus: 429 (Tytöt 13)
Kunniakierros (Tunnin ratajuoksu seurojen varojenkeruuksi): 28 kierrosta (Tytöt 14)

Mikään huippunuori en todellakaan ole ollut, mutta ihan hyviä, jopa mitalisijoituksia, löytyy piirinmestaruuskisoista, piirikunnallisista ja sisulisähuipentumista. Yhtään en muista mikä noiden sisulisähuipentumien, pm-kisojen ja piirikunnallisten ero oli. Parhaiten menestyin pidemmillä pikamatkoilla (200m ja 300m) sekä 600 metrillä, joka 14-vuotiaana vaihtui 800 metriksi.

Mulla ei ole myöskään mitään käryä siitä, millaisiin aikoihin tällainen aikuinen Wannabe Juoksija vois noita matkoja kuvitella juoksevansa, mutta let's see! Ensi vuonna täytyy ehkä kokeilla ja palata sitten tähän postaukseen.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Kirja-arvostelu: Luomuliikunnan vallankumous

Opiskeluaikanani minulta kysyttiin tentissä, mistä tekijöistä liikunta koostuu. Toisaalta tietämättömyyttäni ja toisaalta pientä anarkismia uhkuen vastasin kysymykseen välinpitämättömästi: "Ihan sama, kunhan sitä tehtäisiin enemmän". Vaikka tentin jälkeen muistin vastauksen olevan useus, teho, kesto ja liikunnan tyyppi, en vieläkään ollut varma, miksi liikunta piti paloitella noin tarkasti osiin.

Kertoo Arto Pesola kirjan Luomuliikunnan vallankumous -sohvan pohjalta taisteluvoittoon (2013) johdannossa. Pesola on koulutukseltaan liikuntafysiologi (LitM) ja liikuntabiologian laitoksen väitöskirjatutkija aiheenaan istumisen terveyshaitat ja terveyden edistäminen arkiaktiivisuuden avulla. Tekstissä esiintyvät keskitetyt lainaukset suoraan kirjasta.



Kirjan ensimmäisessä osiossa paneudutaan istumisen kulttuuriin. Entisajan metsästäjä-keräilijän on ollutkin tarkoitus istua aina kun istuminen on ollut mahdollista. Levähdys on mahdollistanut esimerkiksi ruoan haun jatkamisen. Hengissäpysymisen kannalta ihmisen on ollut optimaalista valita levähdys siis aina, kun siihen on ollut mahdollisuus. Tämän päivän maailma mahdollistaa tuota lepäilyä ja istumista aivan liikaa, enemmän kuin elimistömme todellisuudessa sitä kestää. Tuota ajatusta kun oikein jalostaa, tulee kiistatta mieleen, että minunkaltaiseni puuhastelija olisi menestynyt entisaikojen metsästäjä-keräilijöiden elämässä varsin huonosti.

Ennen istuminen oli lepohetki raskaan päivän keskellä. Nyt ensimmäistä kertaa, istuminen ei ole enää vain lepäämistä varten. Se on toiminto, jota teemme kaikkialla. Kotona, koulussa, opiskeluissa, työmatkoilla, töissä ja vapaa-ajalla meidän ei tarvitse enää muuta, kuin tukeutua tuolin kannateltaviksi, sillä pakottavaa tarvetta lihastyölle ei enää ole.

Toinen osio tarjoaa kattavaa tutkimustietoa istumisen aiheuttamista terveyshaitoista, joista pahinpana (joskin myös helpoimmin tutkittavana) pidetään television katselua. Älkääkä peljätkö, te jotka inhoatte tutkimuksiin vetoamista, ja kahvahdattekin sanaa amerikkalaistutkimus. Tutkimustieto perustuu kattaviin tutkimuksiin, jotka on mielenkiintoisesti kirjoitettu kansankielelle. Niin, aivan meidän jokaisen luettavaksi. Eikä ainoastaan luettavaksi, vaan myös ymmärrettäväksi. Osio on mielenkiintoinen sekoitus tutkimustietoa ja meidän aivan tavallisten pulliaisten kokemuksia.

Kuntoliikunnan lisääminen ei siis ole optimaalinen keino istumisen haittojen poistamiseksi, sillä inaktiivisuus vaikuttaa suureen asentoa ylläpitävään lihasmassaan eri mekanismien kautta mihin kuntoliikunnalla voidaan vaikuttaa. Vaikka harrastaisit kuntoliikuntaa olet suuren osan hereilläoloajastasi alttiina istumisen haitoille. Vastaavasti istumista tauottamalla voit saada suuria terveyshyötyjä riippumatta siitä harrastatko kuntoliikuntaa vai et.
Pahimmillaan liian raskas kuntoliikuntarypistys kostautuu arkisessa elämässä siten, että loppupäivä vietetään entistä passiivisemmin. Olen usein miettinyt, että liikuntaa pitäisi jokaisen harrastaa edes sen verran, että siitä saisi ne kiistattomat terveyshyödyt. Tosiasia on kuitenkin se, että kaikkia ei kiinnosta liikunta. Ylipainon ollessa entistä suurempi ongelma yhteiskunnassa, niin lasten kuin aikuistenkin kohdalla, tässä asiassa onkin ollut valtava dilemma. Liikkumattomat ihmiset kantavat itsessään stigmaa, jota me liikkujat heissä ylläpidetään. Ja mikä pahinta, jatkamme sitä edelleen jälkipolville kehittyvän teknologian tarjotessa aina vain helpompia vaihtoehtoja elämästä suoriutumiselle.

Olemmeko vieroittaneet ihmisiä liikunnan ilojen parista vetämällä liikkumattomuuden ja liikunnallisuuden välisen rajan liian korkealle? Kannammeko siis edelleen aikaisen tutkimuksen korostamaa kovatehoisen harjoittelun perintöä taakkanamme? Ovatko suositukset oikeat, jos ihmiset eivät todellisuudessa toteuta niitä? Minkälaiset suositukset toimisivat paremmin?

Viimeinen osio tarjoaa sinulle aseita selättää näitä nykypäivän maailman haasteita. Nimensä mukaisesti viimeinen osio on luomuliikunnan vallankumous. Kahden ensimmäisen osion vaikuttavuus saa jopa tällaisen kohtalaisen aktiivisen ihmisen pohtimaan omaa elämäänsä ja toimintaa. Tarttumaan tärppeihin. Niin ammatillisesti kuin siviilissäkin. Siitäkin huolimatta, että en tee istumatyötä, katson televisiota saman verran viikossa kun Suomalaiset katsovat keskimäärin päivässä, harrastan kuntoliikuntaa monin verroin suosituksia enemmän ja autottomana ihmisenä joudun kantamaan itseni ja reppuni paikasta a paikkaan b pyörällä tai kävellen. Aina.

Kuntomme ja toimintakykymme huonontuessa automaation ja passivoitumisen lisääntymisen kanssa, myös yritykset ja yhteiskunta ymmärtävät tämän kurimuksen vaikutukset toimintoihinsa. Ihminen ei ole vain mekaaninen välikkappale tuontavälineiden rattaissa. Kehomme optimaalinen toiminta vaatii toimenopiteitä sen omista, ei kenenkään muun lähtökohdista.

Liikuntalässytyksen besserwisser on nöyrtynyt. Tähän päivään saakka olen suitsuttanut liikuntaharrastuksia terveydestäni. Tämän päivän jälkeen osa kunniasta siirtyköön arkiselle elämälle. Tuolista ylösnousemiselle. Kirja ei todellakaan boikotoi perinteisiä liikuntasuosituksia. Päinvastoin, se antaa vain uuden ulottuvuuden. Kuntoliikunnan hyödyt on ja pysyy. Kirjassaan Pesola toteaa kertoneen tehdyistä tutkimuksista pessimisistisesti. Ehkä meille, liikunnan riemujen sanansaattajille se onkin sitä. Vieressä saattaa silti istua joku, joka kokee tuon riemun sanansaattaminen suoranaiseksi ällöttäväksi paasaukseksi. Hänelle tuo kirja alusta loppuun optimismia. Suosittelenkin tuota kirjaa jokaiselle, niin liikkujalle kuin liikkumattomalle. Terveys- ja liikunta-alan ammattilaisille ja siviiileille, ehkä hekin jonain päivänä puhuvat samaa kieltä koettaessaan ehkäistä yksilön riskiä sairastua kansansairauksiin. Kirja ansaitsee paikkansa kotitalouksissa Joka kodin suuren lääkärikirjan vieressä ja vastaanottohuoneissa Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen opusten vieressä. Ainakin niin kauan, kun THL julkaisee sisällöstä oman opuksensa ja suosituksensa. Sen päivän koittaessa tulee silti muistaa pysyä perusasioiden äärellä:

Edes terveys ei ole riittävän hyvän elämän mittari, vaan hyvä elämä kunpuaa jostain paljon syvemmältä kuin lihaksistamme ja verisuonistamme. Hyvä elämä on rehellisyyttä ja kunnioittamista oman elämäsi onnellisuuden etsimisessä. Katso itseäsi peiliin ja kysy itseltäsi mtä oikeasti haluat keholtasi, mieleltäsi ja sielultasi. Haluatko istua tuolissa vai elää elämää, jota oikeasti haluaisit elää?

Mielenkiintoinen ulkoasu ansaitsee oman kuvansa.
Kuvitus Olli Järvinen.



sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Kotoilua

Viikon liikunnat:

Ma: Kuntosali 1h
Ti: Spinning 1h
Ke: -
To: Kuntosali 1h ja Uinti 1h
Pe: -
La: -
Su: -

Yhteensä 4h.

Melko vaatimaton liikuntaviikko siis. Keskiviikon lepopäivä oli pakollinen, koulua ja töitä oli aamu kahdeksasta ilta yhdeksään. Torstaina sain itseni raahattua uimahallille puoli seiskaksi, josta päivä jatkui opiskelun merkeissä ilta kuuteen. Perjantaina koulupäivä oli aamu kahdeksasta ilta kuuteen ja päälle vielä yövuoro lauantai aamuun saakka.

Viikonloppuna oli tarkoitus ottaa takaisin arkipäivien koululle ja työlle uhraamia tunteja liikunnan merkeissä, mutta miten kävikään? Nukuttua yövuoron jäljiltä jotakuinkin yhteen lauantaina olin kertakaikkisen kanttuvei. Viideltä rupesin "pienille torkuille" ja ne pienet torkut venyi puoli yhdeksään illalla, josta muutaman tunnin valveillaolon jälkeen painuin kahdeksan tunnin yöunille. Yhden vuorokauden aikana olin siis hereillä kutakuinkin kuusi tuntia.

Sama vetämättömyys jatkui edelleen tänään ja aamupäiväisen migreenikohtauksen jälkeen päätin pyhittää tämän päivän liikunnan sijasta huilailuun. Lueskeluun, kotoiluun ja sen sellaiseen. Tällä kertaa se oli just sitä, mitä mun mieli ja kroppa kaipasi. Oli oikeastaan aika pöllöä kuvitella vetävän täysiä treeniä nyt viikonloppuna. Laittelin myös vähän jouluvalaistusta ja siivoilin kotia. Kaikkea sitä, mitä oon nyt muutaman viikon laiminlyönyt. Onneksi huomenna on vielä vapaapäivä ja muutenkin on helpottavaa, kun oon jokusen tehtävän saanut tehdyksi, lähestyvä joulu tietää ylimääräisiä vapaita ja vielä kevyempää opiskeluakin kaupan päälle.






lauantai 30. marraskuuta 2013

Uintia ja opiskelua

Kuten jo kerroinkin, niin kävin toissaviikolla uimaopetukessa mun opiskelukaverin kanssa. Kyseessä oli yhden tunnin mittainen lyhytneuvonta vapaauintiin. Hirveä palo olisi pidempäänkin uimakurssiin, mutta realiteetti on se, että mä en voi just nyt ottaa mitään ylimääräistä aikataulutettua juttua tähän mun elämään. Tunnissa ei vaparia opi uimaan, mutta kyllä siitä uskoa sai siihen, että ehkä joskus oppii. Lisäksi sai kasan hyviä vinkkejä, miten uintia voi itsenäisesti harjoitella.

Tällä viikolla käytiin samaisen kaverin kanssa harjoittelemassa ja vakaana aikomuksena on jokaisen uintikerran yhteydessä treenata tuota vapari edes vähän. Kurssia veti joku tyyppi uimahallin henkilöstöstä ja samainen tyyppi lupasi tulla joskus tsiikailemaan meidän kehittymistä, mikäli vaan on vuorossa. Ne ihmiset on tuttuja sille mun opiskelukaverille. Hankintalistalle menee kyllä uudet uimalasit (taas), sillä vaikka nuo aiemmat kuinka on ollut hyvät rintauinnissa, niin kylläpä näköjään falskausta sattuu kroolissa kuitenkin. Tiedän kyllä, että lasien pitäisi "imaista" silmät sisään, mutta miks ihmeessä ne niiden oikeesti hyvien lasien löytäminen on kuitenkin niin vaikeaa?

Tämä(kin) viikko on ollut melkoista haipakkaa. Pimeys tuo mulle myös omat haasteensa. Tällä hetkellä on menossa rankin vaihe opiskeluissa, ainakin niin mulle on kerrottu. Jos (ja kun!) saan nuo kaikki hommat hoidettua ajallaan, tulee mun opinnot olemaan tammikuussa jo yli puolenvälin. Se on aika paljon vuodessa, kun optimiaika on 3,5v. En välttämättä ihan ymmärrä miksi tahti on näin tiukka (tai ymmärränhän mä: nopeesti opinnot kasaan ja paljon rahaa koululle!), mutta en ole halunnut pudota ryhmän kyydistäkään. Vaihtoehtoisia opintoja aion kyllä käydä kaikessa rauhassa ja samoin myös suuntaavia. Mulla ei valmistumisen suhteen ole mikään kiire ja aion rauhassa tutkailla mitä oikeasti haluan tässä elämässä seuraavaksi tehdä.

Kirjoittaminen on siis suuntautunut aikapitkälle kaikenmaailman seminaarien ja esseiden tekemiseen viime viikkoina. Vielä muutamat tentit ja tehtävät ja sitten alkaa joululomailu. Työt on pitänyt hoitaa siinä sivussa kanssa. Tai oikeastaan opiskelu töiden sivussa, koska edelleen olen päätoiminen hoitaja. Vaikka opintopisteitä kerääntyy samaantahtiin kuin päätoimisella opiskelija, niin sivutyöhän se on. Työssä on kuitenkin oman oppimisen ja kehittymisen lisäksi vastuussa myös hoitamilleen ihmisille sekä työkavreille ja tiimin jäsenille. Sitä ei opettajat etenkään tänä syksynä ole tuntuneet ymmärtävän, vaikka samaa alalla kuitenkin työskennellään millä opiskellaankin.

Huominen olkoon pyhitetty urheilulle ja tämä ilta yövuorosta toipumiseen ja kotoiluun!

maanantai 25. marraskuuta 2013

Salipohdintoja

Vaikka aikuisopiskelija olenkin, niin tällähetkellä on menossa sen sortin kokonaisuutta, jossa jokaisesta poissaolotunnista tulee näköjänsä rankkua jo valmiiksi sekavaan sillisalaattiin. Ääh. Niimpä suuntasin aamulla koululle tekemään tehtäviä ja salille. Ai niin ja tietty syömään. Voin muuten kertoa, että on kohtuu mielenkiintoinen tilanne selailla sitä ainoaa lähteeksi kelpaavaa rintaruokintaopusta, kun ympärille paukahtaa  ryhmä insinööriopiskelijoita sitä ikäluokkaa, että kovin kauaa ei pojilla niistä ajoista ole mennyt!

Aamuhämärissä koululle ja iltapäiväauringossa pois


Asiaan, eli päivän treeneihin. Edellisestä salikerrasta on tovi vierähtäny ja vähän arvelin, että näinköhän arvaan siirtyä maveissa ja kyykyissä uusille kymmenluvuille. Niille samoille kymmenille missä omakin paino pyörii. Siirryin sitten kuitenkin ja 8x60kg meni varsin jouheesti sekä kyykyssä että mavessa.

Tää mun voimailukuviohan menee kutakuinkin niin, että pääliikkeinä on kyykky, mave, kulmasoutu, penkki ja pystypunnerrus. Oon alottanut aika matalilta painoilta (kun oon aika heikko) ja toistomäärät vaihtelee kahdeksan ja kahdentoista välillä. Toisinsanoen, kun menee 3x8, niin seuraavalla kerralla työn alla on 3x10 ja kun 3x12 on done tulee kuormaa 2.5kg lisää. Alle tietysti hyvät lämmittelyt ja lämmittelysarjat kanssa ja lopuksi sitten keskivartalot. Tämän voimailutreenin teen yleensä kerta viikkoon. Toisella salikerralla touhuan sitten muuta, jotka on enemmän juoksua tukevaa juttua.

Muutama otos pieneltä, mutta ilmaiselta, salilta


Vähän on mulle vierasta tosiaan tää salitouhu ja ihmeen hyvin oon jaksanut tätä hommaa toteuttaa. Osasyy varmaan siinä, etten ole voinut antaa niin paqljoa juoksulle, kuin normaalisti antaisin. Kyykyssä ja mavessa en ole samoja sarjoja joutunut tekemään kertaakaan, mutta pystypunnerruksessa (20kg) pääsen vasta nyt eteenpäin vaikka oon ties kauanko tuota hinkannut.

Palataampa vielä siihen, kuinka vierasta tää salitouhu mulle on. Ensinnäkin mun palautusajat on varmaan ihan liian lyhyitä. Ainaskin nyt kun painot alkaa nousemaan. Kerran multa joku kysyikin, että kuinka pitkä palautus sulla on. Menin tietysti ihan jäihin! En vaan malta ja pystypunnerruksen suhteen etenkin tuo malttamattomuus tulee kyllä huomatuksi. Oon myös pohtinut, että oliskohan noita toistoja järkevä viedä vähän alaspäin, esimerkiksi siten 8->12 sijasta ne oliskin 5->8.

Nämä tarttui mukaan kaupungilta kelpo hintaan

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Viikon liikumattomuudet

Heipparallaa (vai pitäiskö se nyt olla ratiritirallaa, kun tuli tota luntakin..). Hengissä ollaan, vaikka blogissa on ollut hiljaisuutta. Uimakurssia lukuunottamatta oon ollut tämän viikon huililinjalla saadakseni optimihyödyn alkuviikon kortisoni-injektiosta. Jalka voi ihan ookoosti ja ensi viikolla sitten niiden muiden liikuntojen pariin, eli uintia, spinningiä ja saleilua nyt ainaskin. Juoksun ja sulkapallon aion hetkeksi unohtaa.. Ja muut jalkaa rasittavat urheilut.

Myös tämä mörkö kävi kylässä. Ihan hyvin tuo
mörkö vois olla myös PF.

Huili on koskenut vain liikuntoja, joten koulua ja töitä on ollut senkin edestä. Osin ihan tarkoituksella olen noita tehtäviä tehnyt hyvälle mallille jo ajoissa. Deadlinet ei siis tule kuin seinä vastaan ja oon myös yrittänyt ajatella järkevästi; nyt kun aikaa ei ole mennyt urheiluun, voi puuhata jotain muuta. Uimakurssille olisi tarkoitus suunnata vielä tiistaina, niistä omaa postausta tulevaisuudessa.

Ja niille möröille tehdään näin. Thats it.

Yritän nyt täysin unohtaa harrastuksen nimeltä juoksu. Odottavan aika on pitkä, sanotaan. Jonain päivänä tuo plantaa(fucking)faskiitti on kadonnut, mutta en aio sitä sen ihmeemmin odottaa. Oon kuullut viikon aikana paljon lohduttavia tarinoita. Esimerkiksi sellaisen, että puolentoista vuoden jälkeen se oli yhtä-äkkiä kadonnut. Samalla tavoin yhtä-äkkiä kun se oli alkanutkin. Niin tulee käymään mullekin.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Ortopedin vo:lla

Eilen tuli tosiaan käytyä ortopedin juttusilla tuosta jalasta.

Tuomio oli seuraava: Plantaarifaskiittia, sitäpä sitä. Pienikin oireilu tai outouden tunne treenatessa muuttaa pidemmän päälle jalkaterän toimintaa siten, että sekundäärivaivana oireita ilmenee akillesjänteessä, jossa ei mitään "vikaa" ole. Plantaarifaskian kiinnityskohdassa sensijaan oli palpoiden arkuutta, joten siellä se jyllää vaikka ei lyhyillä lenkeillä varsin ole tuntunutkaan. (Varsinaista kipua mulla ei siinä kohdassa ole tuntunut, mutta "outoutta" ja "eriparin tunnetta" kyllä. Olemassaolon tunnetta.) Mulla on rakenteeltaan korkea jalkaholvi ja se (ainakin/myös) tuolle plantaarifaskialle altistaa.

Hoidot: Venyttely, venyttely, venyttely. Kylmä ja hieronta. Venyttely. Ja se kortisoni-injektio. Yölasta on sitä puutuilua aiheuttanut, eikä siitä ole merkittävää vastetta tullut (nyt siis oon jo tovin ollut sitä käyttämättä), joten sen voi heittää hevonkuuseen. On kuulemma enemmän sellainen villitys. Vuoden kuluttua oireiden alkamisesta voisi leikkaushoidon arviointi olla tarpeen, mutta yli 90% PF-vammaisista on vuoden kuluttua oireettomia. Tässäkin tapauksessa tarkoitus olisi, että leikkaushoitoa ei vaihtoehtona tarvitsisi pohtia. Yhtenä uutena hoitovaihtoehtona se mainitsi veren oman plasman, mutta siitä on vielä aika vähän näyttöä ja se hoito on vielä myös siihen nähden aika kallista. Tottakai mun piti fanaattisena, (ei vaan, oikeesti kriittisenä) kehittyvän lääketieteen kannattajana tarkistaa suomi24:stä (ei vaan, oikeesti Terveysportin tietokannoista) mistä on kyse ja se tarkoitti ilmeisesti tätä.

Mitäs sitten? No vaikka mulla on vähän tuota kortisonia kohtaan kammo, niin kuitenkin sen injektion otin. Etenkin kun sitä toukokuussa tulksetta kokeiltiin. Suositus siitä oli niin vakuuttava ja kuulemma vielä toisen injektion voisi ottaa, mikäli tämä ei vastetta anna. Tuo mun kortisoni-injektiokammo liittyy lähinnä siihen, että se mukama pistettäisiin väärään kohtaan. Tuo väärään kohtaan pistäminen ei tietysti tuo toivottua tulosta, ei siinä mitään, mutta ihan väärään kohtaan pistäminen saattaa taas aiheuttaa mittaviakin haittoja. Pikaisen kelailun tuloksena ajattelin, että ehkä tuon luokan ammattilaiselle kortisoni-injektio on samanlainen rutiinitemppu kun meikäläiselle grammasen Panadolin antaminen. Näin kärjistettynä.

Mitä vielä? No ensinnäkään en aio juosta yhtään tippaa niin kauan kun jalassa on outoja olemassaolon tuntemuksia. Pelkästään kipua en aio pitää mittarina, vaan noissa kahdessa jalkaterässä on oltava täysin samanlainen tuntemus kun aamulla nousen sängystä ylös. Näin alkuun laitan mun rakkaan juoksuharrastuksen, joka ei ole kunnolla vielä alkanutkaan, pakettiin. Vähän käyn ajatuksissa pyyhkimässä pölyjä pois sen päältä ja aukaisen vasta jouluaattoaamuna hölkkäämällä 30 minuuttia aamuvuoroon. Tarvittaessa siirrän tuotakin päivää vielä. On kohtalaisen helppoa tehdä tuollaiset selkeät säännöt. Helpompaa, kuin kuulostelu.

Mies kysyi kortisoni-injektiosta kerrottuani, että sainko kiiltokuvan. En saanut, mutta sain...

NÄITÄ

JA TÄMÄN.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Viikon liikunnat ja muuta pohdintaa

Kovin on aaltoileva meininki tämän jalan kanssa. Tänään tulin ulkoilumielessä yövuoroon ja kolmen vartin kevyt hölkkä sujui hyvin. Kovin montaa paskaa päivää ei ihmismieli jaksa, joten on han tässä nyt ollut edellistä postausta paremmat fiilarit taas.

Viikon liikunnat:

Ma: Spinning 1h
Ti: -
Ke: Hölkkä salille 15min. Kuntosali 1h5min. Hölkkä himaan 15min. Iltasella vielä sulkapalloa 1h.
To: -
Pe: -
La: Kahvakuulailua ja muuta saleilua 50min. Uinti 30min.
Su: Hölkkä 45min.

Lepopäiviä huimat neljä, tosin to ja/tai pe vähän ennaltasuunnittelematta edellämainittujen probleemojen vuoksi. Liikunnat yhteensä 5h40min. Ensi viikosta tulee jännä koska huomenna tosiaan on se tohtori tuosta jalasta ja sitten melki vielä jännempää on se, että painot tulee nouseen mavessa, kyykyssä, kulmasoudussa ja penkissä. Ainoastaan pystypunnerrusta aherretaan (edelleen) samoilla painoilla.

Mun tulee valitettavan harvoin (lue: ei juuri koskaan) otettua kuvia mun treeneistä. Näin äkkiseltään siihen on kolme syytä. No ensinnäkin mulla on paska Lumian kamera (seuranaan yhtä paska pokkarikamera) ja oon paska kuvaaja. Toisenna, että en ikänä muista.. Mulla ei vaan yleensä tuu mieleen liikkuessa, että kuvaisin. Tietty siihen vaikuttaa paljon myös se, että liikun yleensä aina itekseen. Kolmas syy on sitten se, etten aina kehtaa. Se on vaan jotenkin tosi vaikeeta ruveta ottaan kuvia julkisella paikalla, mietin aina et jos joku huomaa ja närkästyy. Haluaisin olla vähän rohkeempi.

Tästä aasinsiltana siihen, että kuinka rento kuvaaja voi julkisilla paikoilla olla? Sattuipa nimittäin sellainen juttu eilen uimahallilla, että jos en olisi ennättänyt hypätä sermin taakse piiloon, niin meikä olis paikallisten hädintuskin täysi-ikäisten hiustenlaittokuvakollaasissa hädintuskin alusvaatteet päällä. Niin siis toivottavasti ehdin hypätä sinne piiloon! Se tilanne oli sellainen, että muutama tyttö laitteli peilin edessä itteensä iltakuntoon, pari tyttöä rupes peilin kautta kuvaamaan niitä ja meikäläinen pisteli vaatteita päälleen sen saman peilin edessä niiden kuvaavien tyttöjen rinnalla. Ei mitään tilannetajua siis.

Jotenkin tuli vähän ristiriitainen wannabe mielensäpahoittaja -fiilis (etenkin kun tykkään ihan tosi paljon katella kuvia ja itekin aina mietin, että haluaisin ottaa niitä enemmän tänne blogiin), mutta en mahda sille mitään että närkästyin siitä tilanteesta tosi paljon. Vahinkojan tietty sattuu, mutta mukana on myös niitä jotka ihan tarkoituksella kuvaa toista nolatakseen, kuten muuan nimeltä mainitsematon (tai tottapuhuen nimeltä muistamaton) fitnessmimmi taannoin.

Tälläisiä ajatuksia tänään.

perjantai 15. marraskuuta 2013

En haluaisi valittaa, mutta....


  1. ...jalka on pirun kipeä taas. Enkä edes tiedä miksi, en nimittäin ole yhtään pelleillyt taikka urheillut huonoilla tuntemuksilla. Kantapään lisäksi kipeänä on akilles. Alan olla niin täynnä tätä hommaa!
  2. ...julkiselta sektorilta ei saa minkäännäköisiä apuja tällaisiin. Eikä työterveydestä. Pitäis ruveta harrastaan saikuttelua, mutta kun ei vaan jotenkin sovi mulle. Se harrastus.
  3. ...yksityissektori on aika kallista. Ihan sama, varasin kuitenkin maanantaiksi ajan rasitusvammoihin perehtyneelle ortopedille. Toivottavasti käynnistä jää muutakin käteen kuin lasku.
  4. ...tässä kolmen viikon listassa on kuusi vapaapäivää ja kuusi koulupäivää. Joten oli pakko ottaa kolme lomapäivää, että saan tähän listaan edes muutaman ihan oikean vapaan.
  5. ...ottaisin mielelläni yksittäisiä palkattomia vapaita, mutta niiden myöntäminen on tällähetkellä ihan pirun tiukassa. Ei tarvitsisi valittaa kohdasta neljä.
  6. ...juoksemisen lisäksi pannassa on tällähetkellä myös lähestulkoon kaikki muu, paitsi uinti tai kuntosali. Joku edes pieni lenkki olisi niin helppo toteuttaa pitkäksi venyneen koulupäivän päälle.
  7. ...harmittaa, että nyt kun mulla on kerrankin ajoissa tieto KIHUn kestävyysharjoittelututkimuksesta (kiitos Retkeillessä -blogin kirjoittajalle), niin en voi sinne hakea kun oon jalkavammainen.
  8. ...kun koulupäivät on venynyt, niin kokoajan on pimeä. Näin niinkun periaatteessa tykkään kyllä kaikista vuodenajoista, mutta en mahda sille mitään että pimeä on mulle vähän vaikeaa.
Jatkanko listaa? Öööö... En mä.

Ehkä joku parantumattomasti sairas saattaisi olla onnellinen, että sattuisi vain jalkaan. Okei. Ehkä jossain maassa ei ihminen saa ilman rahaa yhtään minkäänlaisia terveyspalveluja.  Ehkä joku pitkäaikaistyötön olisi onnellinen, että ylipäänsä saisi töitä. Ehkä jossain oltaisiin valmiita istumaan koulunpenkillä vuorokaudet läpeensä ilmaisen koulutuksen eteen. Ehkä joku neliraajahalvaantunut olisi onnellinen voidessaan harrastaa edes jotain liikuntaa. Ehkä jossain haaveillaan kestävyysurheilututkimuksen sijaan rokotusohjelmasta. Ehkä joku ääriolosuhteissa elämästään taisteleva vaihtaisi itsensä mielellään pimeyteen ja pieneen tihkusateeseen.

Tässä se nyt kuitenkin oli. Ihan numeroina lueteltu länsimaalaisen 29 -vuotiaan perusterveen tytön ahdinko. Oikein positiivisuuspläjäys! (Syytän kaikesta tätä rasitusvammaa!)


sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Spinningmaraton

Viikonloppuna se sitten oli. Nimittäin elämän eka spinningmaraton. Flunssa oli ohi ja pääsin kuin pääsinkin sinne osallistumaan. Vähän sitä jännitin, että miten käy. Monta kertaa (tai niin monta kuin tuo kyseinen tapahtuma on ollut) oon meinannut sinne osallistua, mutta jokakerta on ollut jotain muuta tai tapahtuma on ollut jo loppuunmyyty. Nyt pelkäsin, että se jotain muuta on flunssa, mutta ei se sitten ollut ja hyvä niin. Oli nimittäin ihan superkivaa!

Miellän aika pitkälle niin, että pitkän treenin raja kulkee n. kahdessa tunnissa. Ainakin treenattaessa maratonille. Käytännössä tuo tarkoittaa n. 20 km.n juoksulenkkiä. Kilometreillä ei sinänsä ole väliä, vaan treenin kestolla. Yleensä kuitenkin suunnittelen treenini siten, että nytpä juoksen tietyn lenkin joka on tietyn mittainen ja aikaa menee sitten sen mitä menee. Tiedän, että myös juoksua harrastavat ihmiset toimivat toisin päin; nytpä juoksen kaksi tuntia, kilometrejä sitten menee mitä menee. Itse oon oikeastaan vasta nyt jalkavammaisena tutustunut tuohon aikaa vastaan treenaamiseen; crossaria tietyt minuutit, uintia tietyt minuutit jne. Kolmen tunnin pyöräilysessio oli siis asetelmana mulle uusi. Mikään oma toimenpide (ts. polkeminen lujaa tai hiljaa) ei siis vaikuta lopputulokseen, vaan lopputulos on se kolme tuntia oli intensiteetti mikä hyvänsä. Sekä tuon seikan että etenkin edesmenneen flunssan vuoksi selviytymissuunnitelma pyöräilyyn oli ottaa se rauhallisesti ja siinä onnistuinkin. Pyöräilyseurana mulla oli työkaveri Jane ja tietty muutamakymmentä muuta pyöräilijää ja pari tapahtuman ohjaajaa.

Loppujen lopuksi tuo kolmetuntinen sujui ihan superhyvin. Aika tuntui lyhyemmältä, kuin esimerkiksi puolimaraton, vaikka siihen käytetty aika on lähes puolet vähemmän. Intensiteetti tietysti on vähän eriluokkaa kuin nyt. Seuraavalla kerralla täytyy ehkä revitellä ihan vähän enemmän. Janesta olin kanssa ihan superylpeä! Tää oli (varmaan?) sen eka pidempi urheilu ja ylipäänsä sen tekeminen on niin innostunutta ja tahdonvoimaista, että siitä on varmana vielä vaikka mihin! Omat energiat oli turhaan mukana, sillä tapahtumassa oli sen verran hyvä tarjoilu. Ainoana miinuksena ehkä se, että screeniltä näytettävä pyöräilyvideo oli reitiltään aika lyhyt ja kuvattu ihan viime päivinä (= harmaa ja sateinen!). Vinkkinä voisi sanoa, että jos pyöritettävä video olis ollut kesäpäivänä kuvattua Keski-Suomalaista maisemaa, niin Kona Storessa olis maanantaina jonoa! Joskin tuon videon hyviä puolia on tietty se, että kuvaa oli mulle rakkaasta Laajavuoresta ja siinä pyöräiltiin myös vähän niinkun meille kotiin. Joskin siinä vaiheessa aikaa taisi olla jotain puoltoista tuntia jäljellä, heh!

Pyöräilyn jälkeiset fiilikset oli aika jännät; jaloilla oli jotain tehty, mutta pitkään juoksemisen iskutustuntemukset puuttui täysin. Oikeastaan nyt vasta oivalsin ihan konkreettisesti jutut korvaavista liikunnoista jalkojen säästämiseksi. Ehkä se siis olisi ihan fiksua ruveta taas katselemaan sitä oikeaa pyörää, vaikka oon kyllä päättänyt, etten tee mitään kalliita hankintoja ennen kuin tulevat opintovapaakuviot on selvillä. Loppulukemat oli 3h9min.23s. keskisyke 129 ja maksimitkin vajaan 160. Siinäpä ne tuli sitten kerrottua myös viikon liikunnat.

Keväällä uudestaan!


torstai 7. marraskuuta 2013

Wannabe Neuloja

Urheilurintamalta ei ole tältä viikolta tuulenhäivää. Toivotaan kuitenkin, että loppuviikosta pääsisi vähän jotain touhuamaan. Tänään oli kolmen kuumeilupäivän jälkeen ensimmäinen kuumeeton päivä ja kun tuota köhää riittää, paras on vielä huomennakin pitää järjestyksessään viides kotoilupäivä. Mulla on nyt pari päivää vapaata, joten ei tarvitse edes käydä sitä perinteistä kamppailua että oonkohan mä vielä kipee vai enköhän mä oo ja meenköhän mä nyt töihin vai enköhän mä mee. Typerää ajattelua, johon sorrun itsekin. Myönnän. Vaikka kun vähän järkeä tuohon ajatukseen jalostaa, niin hommanhan pitäis olla kohtuu selvä. Kipeenä ei mennä töihin ja piste. Kuten ei myöskään urheilla ja piste.



Alkuviikosta olo oli aika kanttuvei, mutta nyt on vähän saanut jotain puuhasteltuakin. Lähes jokavuosi joululahjaostoshelvetissä oon kelannut, että miten mä en tänäkään vuonna saanut neulottua yhden yksiäkään sukkia. Pienestä (tai pienistä) on hyvä aloittaa ja huilailun lomassa sain valmiiksi joululahjasukat mun veljen pojalle sekä parhaan ystäväni tytölle. Siskon tytön sukat on vielä tehtaalla ja tähtäimessä on allaolevat apinasukat hieman erilaisella värityksellä ja pienemmässä koossa. Tuo neulominen on sellainen juttu, jonka oon opetellut vasta aikuisena. Lapsena en jaksanut yhtään keskittyä "rättikässään" ja valitsinkin puutyöt heti kun lapsen ääntä kuunneltiin. Lopputuloksena oli aikuinen joka ei osannut oikeastaan yhtään mitään käsitöitä. Neulomisentaitoa rupesin opettelemaan vasta sitten, kun ymmärsin miten järkevästä taidosta on kyse. (Varmaan pitää se suunnistuskin ottaa haltuun joku päivä). Se taisi olla jotakuinkin samoja aikoja kun päätin juosta maratonin ja neuloa tilkkupeiton. Tilkkupeitto on edelleen kesken, maratoneja on takana kolme. Varmaan ei tämän enempää tarvitse avata minne se veri enemmän kuitenkin vetää, vaikka neulominen mukavaa puuhaa onkin.

(kuva: novita.fi)

Tänään aukesi myös valtakunnallinen Jobsteb -harjoittelupaikkojenvarausjärjestelmä. Typerääkin typerämpi systeemi. Toimii vähän samalla tavoin kun lippupisteen lipunvarausjärjestelmä maailmankuulun artistin keikalle. Sanomattakin selvää, että mä en aivan käsittänyt opiskelijoiden määrää suhteessa tarjollaoleviin harkkapaikkoihin. Pienen tuskailun ja hienosäädän jälkeen onnistuin kuitenkin jonkinnäköistä harkkaa varaamaan tulevalle vuodelle. Jännää. Sen lisäksi varailin myös melkoisen määrän opintoja keväälle. En ilmeisesti sairastelultani muista, mitä on työn, opiskelun, perheen ja harrastusten yhteensovittaminen. Ei vaan, tottapuhuen haaveet ja tavoitteet myös opiskelu- ja työelämänsuhteen alkavat olla päiväpäivältä selvemmillä vesillä.

Mukavaa viikkoa, liikkukaahan te :).


maanantai 4. marraskuuta 2013

Viime viikon liikunnoista tämän viikon flunssaan..

En tiedä pahentaako flunssa DOMSseja vai DOMSsit flunssaa, olo on jokatapauksessa kuin ylitse olisi viimeyönä vyörynyt katujyrä. Tai oikeastaan se oli sitä jo eilen. Liikunnat on siis enemmän tai vähemmän aikaa jäissä. Vähän höntsä olo oli jo lauantaina, mutta epäilin sen johtuvan lähinnä perjantaisesta kyykkytreenistä. Väärässä olin ja eilen iltana nousi kuume, joka jatkuu edelleen. Joudun siis olemaan pois töistä.



Ulkona näyttäis olevan harmaatakin harmaampaa, eli olotila on aika kokonaisvaltainen just nyt. Oikeastaan kohtalaisen helppoa hautautua tänne villasukkien, vilttien ja kuumien juomien maailmaan. Jos jaksan, aion vähän neuluoa. Jos jaksan, aion vähän lukea. Ennenkaikkea aion parannella tätä flunssaa ihan kaikessa rauhassa potematta huonoa omaatuntoa (tyypillistä naisille. Potea huonoa omaatuntoa asiasta, jolle ei mitään voi!).


Palataanpa vielä hetkeksi viime viikkoon treenipäiväkirjan merkeissä:

Ma: Juoksu 30min.
Ti: Aamupäivällä: Juoksumatto 30min. + Uinti 45min. Illalla: Core-treeni 20min.
Ke: Aamupäivällä: Sulkapallo 60min. + Illalla: Spinning 60min.
To: Juoksu 40min. + Core-treeni 15min.
Pe: Juoksu 20min.+Kuntosali 1h + Juoksu 20min.
La: Sauvakävely/-hölkkä/-hyppely 1h40min.

Yht. 8h20min.

Ihan hyvä liikuntaviikko siis takana. Toivottavasti tää flunssa hellittäisi, että pääsisin tuleva lauantaina osallistumaan tänne:

(kuva killerinliikunta.fi)

perjantai 1. marraskuuta 2013

Onko istuminen vaarallista?

Täällä mä vaan istun ja päivitän blogia. Istun ja äimäilen sitä, kuinka istuminen on vaarallista. Ruudun ääressä, vaikka istuminen just ruudun ääressä on se kaikkein pahin istumisen muoto. Nykytiedon valossa istumisesta on hyvää vauhtia tulossa itsenäinen terveysriski. Liikkumattomuus sinällään on tunnustettu itsenäiseksi terveysriskiksi jo aikoja sitten. WHO:n mukaan liikkumattomuus on maailman neljänneksi suurin kuolleisuuden aiheuttaja. Duodecimin mukaan liikkumattomuus oli maailmanlaajuisen tutkimuksen mukaan vuonna 2008 syypäänä lähes kymmenesosaan kaikista kuolemantapauksista.

Liikunnan terveyshyödyistä on puhuttu sen verran paljon, että varmasti kukaan ei niitä ole pystynyt ignooraamaan. Sen sijaan passiivisuuden ja istumisen terveysriskit ovat kohtalaisen uutta tietoa. Istu ja pala! -artikkelin mukaan 2012 julkaistussa tutkimuksessa on käynyt esimerkiksi ilmi, että kasvisten ja hedelmien lisääminen ruokavalioon sekä samanaikainen istumisen vähentäminen auttoivat tehokkaammin painonpudotuksessa kuin sama ruokavaliomuutos yhdistettynä liikunnan lisäämiseen.

Homma ei ehkä todellakaan mene niin, että julistamalla liikuntaan terveysvaikutuksia ihmiset saadaan liikumaan ja terveiksi. Hulluinta tässä on se, että liikunnan terveysvaikutukset saattavat jäädä hyvinkin ohuiksi, jos muu vapaa-ajanelämä on passiivista. Otetaanpa tähän väliin esimerkki keskustelusta, jonka kävin yli kahdeksankymppisen teräsmummon kanssa. Paikkana opiskelujen myötä järjestetty ikäihmisten avoimien ovien liikuntapiste kuntosaliympäristössä.

"Minä en kyllä liikunnasta piittaa pätkääkään, mutta tultiin nyt tässäkin pisteellä käymään.." (Teräsmummo nyrpeä ilme naamalla). 
"No eihän sitä kaikkien tarvitse olla liikunnasta kiinnostuneitakaan..... Olettekos te tietoinen näistä liikuntapalveluista......." (Ja lässynlässyn sössönsöö, minä yritin avata keskustelua..)
"Joo, ei ei. Minulla ei tällaiseen ole aikaa. On puutarha hoidettavana ja marjastuskin vie aikaa. Talvella on lumityöt ja kävellen pitää kaupassa käydä, kun pyörällä ei enää uskalla ajaa. Kyllä ei tällaisiin liikuntahömpötyksiin ole aikaa..." (Jumalaton lista kaikkea touhua, tekemistä ja menemistä!)
"Okei, okei. Tehän liikutte aika paljon, että mitäpä tässä sitten..." (:D)

Ikäihmisille liikkuminen saattaa olla hyvinkin luonnollista, vaikka he mieltäisivät liikunnan iljettäväksi, ällöttäväksi ja todella typeräksi touhuksi. Sama lasten kohdalla. Tai ainakin näin on ollut. Kunnes tuli nintendo. Sitten pleikkari. Ja lopulta niitä oli jo vaikka mitä. Vierivä kivi ei sammaloidu, sanoo tosiaan vanha kansa. Ehkä tässä osaltaan ollaankin keksimässä polkupyörää uudelleen.

Miks mä näitä pohdin? No kaikkihan lähti siitä, kun luin syyskuun alussa blogista Wikiliikkuja -Näin liikkuva ihmiskeho toimii (suosittelen vilkaisemaan) artikkelin liittyen päivittäiseen passiivisuuteen. Yleensä, kun vastaan tulee jotain mielenkiintoista, kerään asiasta lisää tietoa. Tämän kanssa kävi juuri niin. Syksyn mittaan olen lueskellu yhtä jos toista asiaan liittyen, joskin Arto Pesolan kirja Luomuliikunnan vallankumous -Sohvan pohjalta taisteluvoittoon on vielä varauksen alla. Ei se mitään, oon jo lähestulkoon fani, vaikken ole kirjaan päässyt koskemaankaan. Tän syksyn aikana on myös opintojen puolesta tullut hiillostusta hemmetin projektiopinnoista (kaikkee sitä pitääkin olla tekemässä, kun niin mielellään just istuisin ja kuuntelisin luentoja!). Näinpä siis päähäni tuli ajatus, että ehkä tässä on juttu, johon liittyen voisinkin jotain projektihommaa ruveta tekemään. Istuminen. Innostuin sen verta paljon, että piti ihan nousta seisomaan, ahhah!

Tässä listattuna muutama suora tai referoitu lainaus wikiliikkuja -blogista, jotka iski kuin tuhat volttia:

  • Toimistotyöntekijöiden päivittäinen lihasaktiivisuus on yhtä pientä kuin häkissä pidettävillä apinoilla!
  • Yli kolme tuntia ja yhdeksän minuuttia päivittäin televisiota katsovilla on sama painoindeksi riippumatta siitä harrastavatko he lainkaan kuntoliikuntaa.
  • 2-tyypin diabeteksen kannalta 120 minuutin päivittäinen television katselu lisää sairastumisen riskiä yhtäpaljon, kuin 150 minuutin viikoittainen kuntoliikunta laskee sitä.
  • Istumme vuorokaudessa enemmän kuin koskaan historian aikana (keskimäärin 9,3h), jopa enemmän kuin nukumme (keskimäärin 7,7h).
  • USA:ssa 8-18 vuotiaat nuoret ovat keskimäärin 7h38min päivästä erilaisten viihdemedioiden äärellä.
  • Yli 50% Suomalaisten työmatkoista ajetaan autolla ja lähes puolet noista matkoista on alle 5km.

(weheartit.com)


P.S. Älkää luulko, että endorfiinihuuruinen paasaamiseni liikunnan iloista terveysvaikutuksineen loppuu tähän. Ei, ei. (Tänäänkin oli ihan superhyvä kyykkyteeni. Kaikki vaan kyykkäämään, kyykkäilystä tulee kiva olo!). Epäilemättä tuun kuitenkin tähän asiaan palaamaan. Jos en muuta, niin istumapäiväkirjan merkeissä. Ja sitäpaitsi oon ihan varma, että arkiliikunta/luomuliikunta on uusi kahvakuula! (Luomu.. En kamalasti pidä sanasta luomu. En oikein jaksa sitä sanaa enää. Mutta kun ajatus on hyvä, niin ohitettakoon tämä pienenpieni häiriötekijä! Arki sen sijaan on kiva sana. Arkiliikunta, arkiruoka, arkiaskareet. Arki on ihan tosi jees!)

torstai 31. lokakuuta 2013

Sulkapalloa sisko vs. sen veli!

Käytiin eilen pelailemassa sulkapalloa mun pikkuveljen kanssa. Ai että se olikin taas pitkästä aikaa kivaa. Vähän jännäilin, että mitä sanoo jalka, mutta se ei sanonut mitään. Tai ainakaan mä en kuullut. Junnuna olen pelaillut sekä pesäpalloa että lentopalloa ja tuo sulis on aika-ajoin ollut mukana sitten aikuisiässä. Muita pelejä en juurikaan ole koululiikuntaa lukuunottamatta pelaillut. Ajatuksena joku sähly ja futis on ihan mukavia, mutta vähän vierastan sitä kontaktia, mitä useimmissa joukkuepeleissä tulee.

Sulkapallossa oon aikalailla itseoppinut. Aikanaan kyllä heilastelin ihan oikean kilpailuhistorian omaavan sulkapallonpelaajan kanssa ja se vähän antoi siihen aikaan vinkkejä mulle. Karkeasti voisi jaotella, että tyttöamatöörien sarjassa olisin aika hyvä, mutta jätkäamatööreiltä saisin kuitenkin pääosin pataan. Niin kävi myös mun veljen kanssa, mutta koska silläkin oli pirun hiki, sydän hakkas ja myös mä sain pisteitä, niin se lienet kertoo että ollaan kuitenkin kohtuu samantasoisia pelaajia.

Sovittiin tosiaan Tompan kanssa, että nyt ruvetaan about kerta viikkoon ottamaan geimejä. Siitä on joku kolimisen vuotta, kun ollaan viimeksi pelailtu ja silloin tulikin säännölliseen käytyä. Alkuunsa homma oli taas melko hakemista ja kerittiin jopa neljä erää pelaamaan tunnin vuoroon. Kunhan tässä taas saa tatsia tuohon peliin, niin pallot lienee pitenee, sykkeet nousee ja sitä rataa.

Tänään homma kulki näin: