sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Viikon kohellukset ja ähellykset 3/6



Viikon fiilikset:

  • yhtenä päivänä mietin jo klo 11.30, että olispa vaikka jo ilta, koska aika menee niiiiin hitaasti. Hullu paradoksi on kuitenkin se, että nyt on mennyt jo kolme viikkoa ja se aika onkin, ennakko-odotuksista poiketen, mennyt tosi nopeesti.
  • uutisviikko  on ollut jotenkin kamala ja oon ollut aika surullinen niistä asioista. Kuinka hauras onkaan ihmisen elämä.
  • samalla oon kuitenkin ollut onnellinen. Onni on oma perhe!
  • ihan superia on se, että mun pikkusisko, jota ei liikunta ole kiinnostanut yhtään, on päättänyt pudottaa painoa ja se on myös hurahtanut liikuntaan. Saliin, spinningiin ja lopulta juoksuun.



Viikon taantumat:
  • kertaviikkoinen yläkroppatreeni alkaa olla vakio.
  • lihakset jatkaa katoamistaan. Paino on tippunut kolmisen kiloa ja jopa ystävät sanoo, että oot hoikistunut. Ei, mun lihakset on vaan kadonnut läskin alta. Jouduin myös käydä kaventamassa tuota kipsiä, koska pohjelihas on niin onneton reppana.
  • vasen jalka on kipsissä, mutta varsinaisia murheenkryynejä on ollut vasen pitkä selkälihas (ne kiertoliikkeet!), oikea lonkka (no jännä!) ja viimeisimpänä oikea kyynärluu (nuo sauvat!). Onneksi huomenna kyynärsauvojen kanssa meno kevenee puoleen, sillä saan ruveta varaamaan jalalle puolet painosta.
  • ...se pikkusisko hurahti siihen liikuntaan niin, että se onnistui parilla liian nopeasti ja pitkään repäistyllä juoksulenkillä saamaan rasitusvamman (rtg-kuvissa näkyvä luukalvon "vekki"/ärsytys), kuinka ollakaan, nilkkaan. Nilkat on siis ollut viikon teema! Onneksi se ei siitä huolimatta näytä lannistumisen merkkejä.
  • viikon kohelluksien multihuipentumana se, kun huitasin itseäni kyynärsauvalla nenään. Jep. Löin veljen auton oven kiinni ja jotenkin tosiaan se sauva päsähti päin näköä. Lisäksi  meinasin lentää selälleen pirun irtohiekan vuoksi ja jyräsin sauvalla meidän lattialistaan. En kaatunut, lista irtosi.



Viikon kehittymiset:
  • luulen, että potilaana ollessani kehityin oikeasti hoitajana ihan harppauksen. Kipu aukeutui ihan uudella tavalla. Samoin kuin valtasuhteen olemassa olo ja se, että sanat tulee todellakin sen jäljessä, kuinka esiinnyt. Sanaton viesti voittaa.
  • tiedän myös, miltä siitä dememummosta on tuntunut, kun se on sanonut mulle, että hei älä mee niin kovaa!
  • verkkaisuus. Siinä olen kehittynyt. Oikeastaan on aika ihanaa herätä siihen, kun aurinko paistaa sänkyyn ja on ihanaa jäädä siihen makoilemaan. Olkoonkin niin, että himpun verran syynä saattaa olla se, että nuo kyynärsauvat tuntuu kämmeniin ja ranteisiin erityisen pahalta just aamuisin ja liikkuminen on ekat metrit lähinnä raahautumista, enkä vaan jaksa vielä raahautua vessaan. Joka tapauksessa kiirettömyyttä olen oppinut ja sen opin aion myös ottaa mukaani!
  • aluksihan tätä asiaa vatvoi mennen tullen. Luin kaiken saatavilla olevan tiedon nilkkamurtumasta tyyppiä Weber-b, sen hoitolinjoista ja siitä kuntoutumisesta. Enää en juuri jaksa. Elettävä se on vaikka mikä olis ja onneksi on. Viikolla oltiin Jypin pelissä. Piti ihan keskittyä, etten ponkase penkistä kahdella jalalla pystyyn, kun maali tuli. Ja niitähän muuten tuli!


Kuvat on viikon varrelta Instagrammista. Käyttäjänimi on @tarupkk. Instagram on mun mielstä kyllä ihan paras some, facebookkikin blogilla kyllä on.

3/6 kipsiviikosta check!
(oon miettinyt, että miltähän se sitten tuntuu kun voi kävellä. Välillä esim. suihkussa hipelöin jalkapohjalla kaakelilattiaa ja tuntuu ihan hassulta, vaikkei ole edes painoa.)

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Elämäni juoksukisakertomukset

Tässä viikolla lueskelin Lenkkareissa -blogista postauksen otsikolla Juoksumuistoja. Blogin kirjoittaja Ninni kertoi juoksemistaa kisoista. Röyhkeästi ajattelin varastaa idean ja kirjoittaa itsekin vastaavan postauksen. Muistelu kun tässä tilanteessa on ainoa keino saada liikuntablogiin sitä liikuntaakin, joten hirveän paljon parempaa ajankohtaa en kyseiselle postaukselle äkkiä keksi. Elämäni kertomukset siis jatkukoon, hiukan erilaisissa merkeissä.



Mun juoksuhullutteluthan alkoi vuonna 2007 painonpudotuksen ohella. Tovin harrastamisen jälkeen osallistuttiin Finlandia Maratonin rantaraitin kierrokselle vuonna 2008 ja juoksu kulki yllättävänkin kovaan aikaan 57.01 matkan ollessa tuolloin vielä 12.67km. Se taisi olla myös siihen mennessä pisin juoksuni ja sai aikaan maratonkipinän. Jotenkin kuvittelin, että ollakseen valmis maratonille tulisi olla juostuna vuosi jos toinenkin ja maratonia haaveilin lähinnä siten, että se tapahtuisi ennen kolmekymppisiä.

Vuosi 2009 jäi juoksutapahtumien osalta väliin, mutta juoksu oli vahvasti minussa. Yleisestä tavasta poiketen ilmottauduin maratonille ennenkuin olin juossut elämässäni yhtään puolimaratonia ja osallistuminen Tukholman maratonille 2009 oli hankittu. Reissussa oltiin yhdessä (juoksu)kaverini Jn kanssa. Mulle ei ollut yhtään hajua mitä odottaa ja silmät lautasena katselin kilometrikylttejä, joissa luku vain kasvoi. Odotin seinää, kramppeja ja vaikka sun mitä, mistä olin opiskellut. Mitään ei tapahtunut. Maali tuli vastaan niin hyvävoimaisena kun vain osaan jälkikäteen maratonilta kuvitella maaliin tulevani. Loppuaika kellossa oli 4.28.34, joka sinänsä oli täysin merkityksetön seikka. Meikä oli myyty.

Seuraavana vuonna 2010 juoksin ensimmäisen puolimaratonini Jyväskylässä aikaan 1.48.53, joka oli ehkä jonkin verran odotettua kovempi aika. Se antoi hyvää odotusta neljä tuntia alittavalle maratonille loppusyksystä Vantaalla. Vielä mitä. Vantaa antoi mahdollisuuden tutustua niihin kaikkiin seiniin, mitkä jäi Tukholmassa näkemättä: huono päivä, energiat jonkin verran päin honkia ja jäätävät krampit, joita piti pysähtyä venyttämään auki. Epätoivoisissa ajatuksissa kävin jopa läpi tästä tulevan sellaisen katastrofin, että aika painuu yli Tukholoman ja kroppa on silti loppu. Vielä epätoivoisimmissa ajatuksissa mietin, että näinkö näen maalia ollenkaan. Maaliin kuitenkin päästiin tilanteeseen nähden hyvässä ajassa 4.04.36. Mutta ottihan se aivoon. Suunnilleen siltä istumalta päätin, että seuraava maraton tulee olemaan vaaroilla. Toisenlaista treeniä, toisenlaisia juttuja. Samalla kuitenkin päätin entistä lujemmin, että vielä tuon nelosen tulen alittamaan ja ihan sitten varmana.




2011 juostiin jälleen treenimielessä Jyväskylässä puolikasta ja se sujui taas niin, että kykenin olemaan täydellisen tyytyväinen loppuaikaan 1.42.11. Myöhemmin syksyllä selätettiin Kolin vaarat, joka ainutlaatuisuudessaan jää loppuiäksi mieleen. Ne oli pitkät kilometrit ne. Etenkin jokin matka, jotka juoksin läpimärissä juoksukuteissa tiputtuani vedenylityspaikalla jokeen 16km:n kohdalla. Aika uskomaton juttu kaikkiaan. Että ylipäänsä sain kasattua mieleni ja vielä kaiken huipuksi jalat toimivat. Lopun tappomäen jälkeen maali tuli kuin tulikin vastaan ajassa 6.33.35. Olin saanut mitä olin hakenut ja vielä enemmän.

Seuraavana vuonna 2013 oli buukattu parikin maratonia, sekä Helsinkiin että Jyväskylään. Kausi alkoi keväällä Pentin kympillä aikaan 48.23. Plantaarifaskiitti vei kuitenkin voiton ja käytännössä sinä vuonna en juossut juuri lainkaan. Näin meni pitkään, kunnes jossain vaiheessa kykenin satunnaishölköttelemään. Kesällä 2014 päätin juosta käytännössä säännöllisesti treenaamatta kympin, joka kaikeksi yllätykseksi tuli ennätysaikaan 47.54. Kesä 2014 todisti myös, että PF ja jalkaterän kiputila ei juuri tuon pidempiä matkoja anna juosta eikä niitäkään säännöllisesti. Onneksi siihen löytyi syy ja se asia aikanaan menee eteenpäin. Näiden lisäksi takana on pari Laajavuoressa juostua extreme runia. Vai Let's run extremeä. Vuosi 2015 tulee menemään maratonien osalta nilkkamurtuman ja -operaation kuntoutusmainingeissa. Ehkä vuosi 2016 antaa takaisin kaiken sen edestä!


Joku voisi sanoa, ettei susta tyttö maratoonaria tule. Että jos juosta pitää, niin juokseppa reppana edes maksimissaan niitä puolikkaita. Siihen saattaa jopa vähän olla lahjoja, kuntoilijaksi. Joku ääni joskus omassa päässäkin tuumailee niin. Onneksi se tapahtuu hyvin harvoin ja katoaa hyvin nopeasti.  Vielä se maraton taitetaan. Ja taitetaan myös pidempikin matka. Kestävyysurheilu on onneksi siitä armollinen, että parhaat vuodet on vielä edessä.

Muistakaahan blogi facebookissa. Sinne ainakin uusimmat päivitykset ja instagrammissa enemmän tai vähemmän päivän hetkiä käyttäjänimellä @tarupkk.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Elämäni leikkauskertomukset

Tämä nilkkaleikkaushan on mun elämässä toinen leikkaus. Mulla on vuonna 2008 operoitu olkapää diagnoosilla HAGL laesio glenohumeralis dx. Suomeksi HAGL vaurio oikealla. Eli oikeassa olkapäässä oli yksi ligamentti irronnut kiinnityskohdastaan ja olkapää muljahteli ja ikäänkuin osittain siirtyi pois paikaltaan. Normaalista poiketen tuo vamma ei ole seurausta mistään traumasta, vaan on vaan jostain syystä tullut. Ehkä siksi, koska on niin löysät nivelet tai jotain. Elelin sen olkapääongelman kanssa tosi pitkään ennen kuin leikkauspäätös tehtiin. Kaikennäköistä konservatiivista hoitoa tehtiin ja monia kuvia otettiin, kunnes viimeksi MRI ja sen jälkeen operaatiopassitus. Ihan oppikirjojen mukaan operaatioon valmistelu ei sujunut: MRI kuvan perusteella mut laitettiin vain tähystysjonoon, vamman laajuus oli leikkauspäätöksen tehneeltä lääkäriltä jäänyt osittain huomioimatta. Näin ainakin epikriisissä todetaan. Olin valmistautunut puolentoista kuukauden sairaslomaan ja päiväkirurgiseen toimenpiteeseen, kunnes leikkaava olkapääspesialisti tuli kertomaan, että tiedossa on avoleikkaus, sairaslomaa kolme kuukautta ja 1-2 yötä sairaalassa. Tuota tietoa yritin sitten esilääkityksen (joka silloin taisi olla enemmän sääntö kuin poikkeus) vaikutuksen alaisena käsitellä.

Vaikka tuo toimenpiteen laajuus olikin yllätys ja jonkinlainen kriisikin, olin silti osannut valmistautua pitkään kuntoutukseen, toisin kuin tässä nilkkatapaturmassa. Henkisesti se oli aika kova juttu silloin: olin juuri jokinaika edeltävästi tiputtanut painoa ja päässäni pieni ääni sanoi, että urheilematta lihoisin. Liikkumattomuus oli melkoinen peikko ja mitä tapahtui? No ei juuri mitään. Kunto vähän heikkeni kasvaakseen aikanaan entistä vahvemmaksi. Luulen, että tuo kokemus opetti myös mielelle saman. Aikalailla erilainen kokemus on kuitenkin tällainen traumasta leikkauspöydälle juttu, kuin elektiivinen leikkaus. Oma tietotaito on myös ihan eriluokkaa nyt kuin tuolloin, kun en vielä ollut hoitaja. Se on sekä positiivinen että negatiivinen asia. Tiedän, että maailmassa on paljon paljon pahempiakin vammoja, kuin operoitava nilkkamurtuma. Lisäksi on sairauksia, joita ei koskaan voi parantaa. Siitä huolimatta maratoneista haaveilevalle ja aktiiviliikkujalle tämänkaltainen tapaturma on melkoinen kriisi ja aiheuttaa monenlaisia huolia ja pelkojakin. Ensinnäkin täytyy psyykata itsensä täysin erilaiseen elämään useiksi kuukausiksi, jopa vuodeksi. On elettävä ensiksi paranevan ja sitten kuntoutuvan nilkan, ei mielihalujen mukaan. Toisennakin alitajuntaan puskee jatkuvasti ajatus siitä, että voinkohan varmasti kuntoutua samaan elämään kuin tähänkin asti ja lopullisesti tuo huoli sammuu vasta, kun niin käy. Jossain määrin olen noita tuntemuksia käynyt jalkaterän kiputilankin kanssa. Nyt on olo, että se olikin vasta harjoittelua.

Vaihtelun vuoksi vanha haava, jota talviaikaaan
hädintuskin huomaa.
Palataanpa vielä hetkeksi siihen olkapäähän. Työtä se aiheuttaa minulle edelleen. Olkapään tukilihaksiston on oltava hyvässä kunnossa ja lämmiteltynä. Kehitys esimerkiksi penkkipunnerruksessa on siitä syystä hitaampaa verrattaen muuhun. Hyvä olkapää se on silti. Tukilihaksiston ylläpito on automaatio salilla. Saliharrastuksen ollessa taustalla en sen kanssa niin aktiivinen ollut, mutta kehittymiselle kuntosaliharrastuksessa se on edellytys. Normaalielämässä en muista koko juttua enää. Kesäisin oon usein törmännyt tilanteeseen, missä joku kysyy mitä mun olkapäälle on tapahtunut. Vie hetken tajuta, että se tarkoittaa leikkaushaavaa ja menneitä juttuja. Olen joskus ajatellut, että tuon olkapään vuoksi minusta ei penkkipunnertajaa tule. Oikeastaan se ei ole edes ollut niin kovin tärkeä asia. Pitäisikö nyt ajatella, että tuon nilkan takia minusta ei maratonjuoksijaa tule? Ei, en todellakaan ajattele niin ja kun tarkemmin mietin tuota penkkipunnertaja -juttuakin, niin just äsken päätin, että musta tulee vaikka se penkkipunnertajakin jos erityisen paljon haluan sitä!

Ainakin toistaiseksi olen edelleen leikkausjonossa jalkaterän kiputilan / plantaarifaskiittiongelman vuoksi. Ei muutosta suunnitelmaan, luki epikriisissä. Kontrollikäynnillä aion kuitenkin asian ottaa puheeksi. Ainakaan vielä tulevana kesänä en tuota pohjelihaksen faskiotomiaa (jokin sellainen se kai nimeltään on) haluaisi tehtävän. En ennen kuin näen kuinka tuo nilkka tulee toimimaan. Eikä mulla sitä paitsi ole edes pohjelihasta nyt. Pelkkä onneton pussukka, joka roikkuu säären luista. Voisi kuvitella, että ainakaan ennen kuin lihakset ovat "parantuneet" ennalleen, ei tuollaista operaatiota kannata tehdä. En tietenkään tiedä. Ongelmahan oli jäykkä nilkka ja pituussuunnassaan kireä pohjelihas, joka virhekuormittaa jalkaterää niin levossa kuin rasituksessa. Tämä murtumajuttu tuskin varsinaisesti nilkan liikkuvuutta lisää, joten luulisin että tuo operaatio on tulevaisuudessa ihan paikallaan edelleen. Asian suhteen ajattelin ehdottaa kontrolliaikaa jonkin ajan päähän. Katsotaan, mitä sanovat. Ykkösprioriteettina tässä on kuitenkin saada toimiva jalka. Vasta kakkosena tulee sitten tätä edeltävät kivut, säryt ja kolotukset. Jotka tietysti suuressa määrin rajoittivat toimintakykyä, ei sillä.

Jotenkin ironista se, että tuon tapaturman täytyi sattua just tuohon samaan jalkaan. Ja just kun jalkateräasioissa homma oli liikahtanut jättiläisen loikan eteenpäin ja tilanne näytti niin valoisalta. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei paskoja fiiliksiä ole ollut. On ollut. Ja hitosti onkin. Parhaani teen, etten niihin fiiliksiin jää vellomaan. Enkä oikeastaan ole jäänytkään. Luulen, ettei siihen nyt vaan kertakaikkiaan ole varaa.

Että mites laulu menikään? Tässä naamassa arpikin kaunistus oisi...? (ja löytyyhän sellainenkin pieni, kun lapsena sain lapiosta silmäkulmaan rappusissa kaaduttua..).

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Viikon kohellukset ja ähellykset 2/6



Viikon fiilikset:
  • perjantaina oli eka kokonainen päivä poissa kotoa. Olin koulussa, näin vieraita ihmisiä ja näytin ihmiseltä. Kiitos opiskelukaverini Mn ystävälliselle avulle, tuo päivä sujui todella jouhevasti. Ylipäänsä perjantai taisi olla ensimmäinen päivä sitten tapaturman, kun koko päivän aikana ei harmittanut, surettanut eikä huolestuttanut. Tämän kaksiviikkoisen paras päivä!
  • parhaita päiviä seuraa yleensä lisää parhaita päiviä. Lauantai meni samassa moodissa (ne treenit!) ja sunnuntai kanssa. Melkein.
  • oon ulkoillut aika paljon tilanteeseen nähden. Ihana pikkuveli on omien sanojensa mukaan "ulkoiluttanut vammaista" ja siskon sekä hänen mukuloidensakanssa ollaan oltu leikkipuistossa. En oo ehkä koskaan viihtynyt siellä niin hyvin.
  • jos eka viikko oli jonkinsortin epäuskoa, niin tää viikko on varmaan ollut sopeutumista.
Niin kevät. Ulkoiltiin pikkuveljen ja sen kaverin kanssa satamassa. Vastaan tuli myös yksi "lajitoveri",
kuten pikkuveli asian kauniisti ilmaisi.

Viikon taantumat:
  • paino on tosiaan tippunut nyt yli kaksi kiloa. Reisien puolierokin on silminnähtävä, vaikka kuinka heiluttelen tuota jalkaa. Kyllähän tämä vaihe väistämättä vaikuttaa myös muihinkin lihaksiin ja aerobiseen kuntoon.
  • tarvitsen apua niin naurettaviin asioihin tässä elämässä. Esimerkiksi jos haluan juoda vettä, olisi mun aina könkättävä keittiöön tämä tekemään. Ollaan ratkaistu se ympäri kämppää lojuvilla vesipulloilla. Meillä on myös kylpyamme, johon en uskalla lähteä pelleilemään, eli käyn kokosuihkussa milloin missäkin. Se on käynyt oikeastaan jopa yllättävän jouhevasti, joten mitään pielavetistä ei olla tuohon ongelmaan keksitty.
  • oon katsonut telkkarista mm. Temptation Islandia ja suunnitellut katsovani Yle Areenasta dokkarin Anneli Auerin murhamysteeristä (joutessani voisin esim. ratkaista sen). Voiko enää enempää taantua?
Vähän jerkkua ja tosi vähän jerkkua!

Viikon kehittymiset:
  • no ainakin olen kehittynyt ojentajadippien yläosassa. Käytännössähän se on sitä kun nostan itseni noiden sauvojen varaan lukemattomia kertoja päivässä. Harkkaa vaatii enää keskivaihe ja ala-asento.
  • ennakointi alkaa priimaluokka. Kun alan pukeutumaan, katson vaatteet valmiiksi ja sitä rataa. Ihan huvin vuoksi ja samanlaisella tyylillä ei jalka kipsissä pärjää: muuten kaikki päivät olisi vain tavaroiden viemistä ja hakemista.
  • oon ylipäänsä parempi päivittäisissä toimissa. Edelleenkin ne vie julmettoman paljon aikaa. Esimerkiksi aamupuuron ja kahvin keitto. Juttuja täytyy liikutella tasolta toiselle ja yksi kerrallaan. Aikaa menee ehkä yhtä paljon (sillä ei sinänsä ole väliä, koska sitä on!), mutta toiminta on huomattavan paljon ergonomisempaa. Vaikka joo, olen kyllä kehittynyt myös epäergonomisissa kiertoliikkeissä.
  • haava on kehittynyt, eli parantunut, hyvin. Perjantaina sain pois tikit ja pinnallisen haavainfektion suhteen voin jo huokaista helpotuksesta. Turvotukset on laskenut myös ihan ookoosti, enkä ole enää, oikeastaan koko viikolla, tarvinnut yhden yhtä särkylääkettä. Luulen, että noista kahdesta nilkasta ei enää tule samanlaisia. Niin, no ei varmaan, toisessa on titaanilevy ja kuusi ruuvia.


Ylläoleva paranemisprosessi lienee mm. tämän herkullisen "jalkaa parantavan mustikkasmoothien" ansiota!
2/6 kipsiviikosta lusittu
(Näin viikonloppuna unta, että olin juoksulenkillä. Olin unohtanut, että mulla on kipsi jalassa ja vasta hetken juostua alkoi jalkaan sattua.)

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Jonkinsortin treeni


Eilen oli jonkinsortin treenit ja tottahan sitä täytyy nyt hehkuttaa. Kävin tosiaan Jarpan veljen luona vähän punttaamassa yläkroppaa hänen vaimonsa avustuksella. Hän siis teki omaa treeniään ja tarvittaessa sitten jeesas mua. Lähinnä punttien siirtelyssä, koska mullahan nää kädet on aika täydellisesti sidottuna noihin kahteen kepukkaan. Kovin mielellään en hankkisi itselleni välilevynpullistumaa tai mitään muutakaan selkävammaa epäergonomisilla kiertoliikkeillä. Loppuviimein aika vähän kuitenkin tarvitsin apua, kun valmisteltiin treeni hyvin. Ittekseen ei tosiaan salihommia voi touhuta ja ongelma on myös sinne kulkeminen. Onneksi Jarpan veljellä on kotisali juoksumattoineen ja soutulaitteineen (jotka ne ei kyllä tällä hetkellä ole ilo kuin silmälle) ja varmaan satunnaisesti saan kyllä apua sekä heiltä että Jarpalta. Ehkä tässä vielä kaksin keinon mennä ihan oikeallekin salille.Tarvi sitten koko kipsiaikaa olkkarin matolla jumppailla.


Aika rajallistahan se on, mitä ihminen voi tehdä ilman toista jalkaa. Skaala tuskin juurikaan laajenee, vaikka viikon kuluttua jalalle voi puolet vartalon painosta alkaa varaamaan. Painoja sen sijaan varmaan voi sitten vähän nostaa, koska nyt on huomioitava myös se, että yläkropan lihasten tulee olla töissä ihan vaan eteenpäin liikkuakseni. Mutta hei, onhan se rajallinenkin parempi kun ei mitään. Todellakin. Treeni sisälsi penkkipunnerruksia armeijamalliin, pystypunnerruksia, normipunnerruksia eri otteilla naisten malliin, vipunostoja, ojentajia, hauiksia, selkiä ja vatsoja. Ainakin noita. 50 min. meni siivillä ja tuli ihan hikikin. Leukoja tekis mieli vedellä, mutten taida uskaltaa, koska alas tulo. Minkäännäköisiä riskejä en kyllä ota, en todellakaan halua pitkittää tätä vankilaa päivääkään.


(Muistakaahan myös Facebook ja Instagram!)

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Lukukokemusten kärkeen: Huipulta huipulle, elämänmuutos ja Everest.



Sen sijaan että olisin lusinut näitä sairaslomapäiviäni lukemalla opintoihin liittyvää kirjallisuutta, olen lukenut kaikkea muuta. Ja hyvä niin. Hyvä, että löysin tuon Carina Räihän kirjan elämänmuutoksesta ja matkasta kohti suurta unelmaa, Mount Everestin valloitusta: Huipulta huipulle -elämänmuutos ja Everest. Kirjahan ei ole mikään uutukainen, mutta niin vaikuttava, että tahdon kirjoittaa siitä.
Carina Räihä on entinen pankkiiri, joka hyppäsi pois oravanpyörästä ja alkoi elää elämäänsä nauttien. Suureksi unelmaksi muodostui Everestin valloitus ensimmäisenä suomalaisena naisena ja sen hän myös toteutti. Huipulta huipulle, kuten kirjan nimikin kertoo. Kirjaimellisesti. Suoritus vaatii huippukunnon, päättäväisyyden ja kärsivällisyyden lisäksi myös onnea. Kirjassa vuorottelee tarinankerronta itse projektin ja siihen johtaneiden päätösten välillä. Elämänmuutos ja Everest.

Mount Everest. Tuuli voi puhaltaa 250 kilometriä tunnissa, lämpötila laskea 50 asteeseen ja lunta voi tulla 60 senttimetriä tunnissa. Jo puolivälissä huipulle joka toinen saa hapenpuutteesta aiheutuvan vuoristotaudin oireita. Mitä korkeammalle mennään, sitä suurempi riski on sairastua vakavasti, jopa kuolettavasti. Lisäksi henkeä uhkaavat lumivyöryt, railot, putoaminen ja paleltuminen. Mikä saa ihmisen lähtemään hankkeeseen, joka on sekä hengenvaarallinen, henkisen ja fyysisen sietokyvyn äärirajoilla että kaikenlisäksi kallis?

En ole koskaan ollut juurikaan kiinnostunut vuorikiipeilystä ja näinollen en todellakaan ole koskaan käsittänyt mitä kaikkea kiipeäminen maailman korkeimmalle vuorelle vaatii. Sponsorien kerääminen, matkajärjestelyt, harjoittelu ja itse reissussa lukuisia ja taas lukuisia akklimisoitumisvaelluksia (sopeutumisvaelluksia) lähemmäksi huippua palaten taas alemmaksi perusleiriin. Kunnes vihdoin ja viimein on aika taivaltaa myös kaksi viimeistä osuutta, sopivan sääikkunan auettua. Päivä toisensa perään elämää todellakin alkeellisissa ja karuissa oloissa vuoristossa, jonka säätilat vaihtelevat polttavasta kuumuudesta jäätävään pakkaseen. Käsittämätöntä kertakaikkiaan. Vuoren huipulle on tehty noin 10 000 yrityistä, joista 3000 on ollut onnistunutta. Lisäksi vuoren rinteet ovat vaatineet yli 200 ihmisen hengen. Aika karuja tilastoja. Ajatella, että moni ihminen on tehnyt jopa vuosia työtä huiputtamisen eteen joista kuukausia itse vuoristossa ja monen huipulle pääsy saattaa katketa viimeiselle tasanteelle 300 metriä huippua alemmaksi vain ja ainoastaan siksi, että sääolot käyvät liian vaarallisiksi ja happi käy vähiin. Tai monesta, niin monesta, muustakin syystä. Tai ajatella, että kuitenkin 30% sinne yrittäneistä kuitenkin tuon huipun saavuttaa.

Uskon, että jos haluaa jotain riittävästi, tulee maailmankaikkeus vastaan ja asiat alkavat loksahdella paikalleen. Universumi ei kuitenkaan tee asioita puolestasi, vaan unelmienkin vuoksi on tehtävä paljon töitä. 

Mitään varsinaista vuorikiipeilykuumetta kirja ei minussa nostanut. En myöskään ajatellut marssia irtisanomaan itseäni. Elämää tuo kirja kuitenkin laittoi ajattelemaan. Siihen on tällä hetkellä myös aikaa. Lisäksi kirjasta sai ihan mieletöntä kipinää ja uskoa, vaikka en tarkalleenottaen edes tiedä mihin. Varmaan elämään ja siinä edessä oleviin lukemattomiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Ei sillä, etteikö tuota kipinää ja uskoa olisi ihan omastakin takaa.

Tekemisen motiivi pitäisi olla mielekkyys. Niin lopputuloskin on monesti parempi. Ensisijainen vastuu omasta hyvinvoinnista on kuitenkin itsellämme, ja onnen avaimet on jokaisen itse löydettävä...
...Eletään lomaa tai eläkepäiviä odotellen, ja ajatellaan, että sitten lomalla tai eläkkeellä voi tehdä kaiken sen mitä oikeasti haluaa... Voi myös olla, että sitä päivää, jolloin täydellisen elämän on suunnitellut alkavan, ei koskaan tule. Pitäisikö meidän kuitenkin yrittää elää joka päivä?
Monesti tällaiset tarinat kulminoituvat siihen, että jätetään päivittäinen työ ja heittäydytään täysillä elämään. Jossain määrin se harmittää, koska mielestäni ihmisten tulisi keskittyä tekemään myös työtä, joka on mielekästä. Kirjassa kuitenkin korostetaan, että kirjoittaja ei kehoita ketään hylkäämään työtä, eikä edes soimaa uraputkessa eläviä ihmisiä. Kirjoittajalle tämä ei vaan ollut oikea tapa elää ja kirjassa korostetaankin, että elämän tulisi olla oman näköistä, oli se sitten minkälaista hyvänsä. Myöskään unelmien ei tarvitse olla kiipeämistä maailman huipulle tai ylipäänsä mitään mahtipontista tai suurta, vaan myös niiden, haaveiden, tulisi olla oman näköisiä. Loppujen lopuksi oon tosi vähän lukenut tämäntyyppisiä kirjoja. Tosi tarina -tyyppiset kirjat on yleensä olleet selviytymistarinoita ns. itsestä riippumattomista olosuhteista. Paikoista tai elämäntilanteesta, johon ei todellakaan kirjan kirjoittaja ole pyrkinyt. Kuten esimerkiksi sotatilanne. Nyyhkytarinoita.

KOKEMUSTA RIKKAAMPI, UNELMAA KÖYHEMPI
Yllä olevin sanoin on nimetty yksi kirjan päätösluvuista. Oikeastaan siihen kärjistyy koko elämä. Matka, se todentotta on tärkein!



Löytäihen se kirjastakin. Yks mun lempiruno!

(Kuvat avonaisesta Carina Räihän kirjasta. Kuten myös keskitetyt tekstilainaukset. Suuri kunnioitus ja yläfemma hänelle!)

torstai 19. maaliskuuta 2015

Hiihtokausi paketissa..


...kirjaimellisesti :D. En vaan mahda sille mitään, että keksi(tään) tuollasia suoraansanoen aika paskoja vitsejä tästä tilanteesta. Kuten esimerkiksi tämä:

mä: Arvaas montako kilsaa tuli hiihdettyä tälle talvelle?
Jarppa: No en kyllä yhtään tiedä, mutta ainakin yks liikaa...

En tiedä oonko sairas, koska ne jopa naurattaa. Hoitajana oon ehkä tottunut mustaan huumoriin, jota jaksamisen kannalta on ihan pakko viljellä. Tää on ehkä vähän sama tilanne.

Mutta siihen hiihtoon. Marraskuun puolessa välin kävin muutaman hassun kilometrin testaamassa suksia ensilumen ladulla. Ihan vaan siltä varalta, jos lunta ei ikinä tulekaan. Toisin kävi ja varsinainen hiihtokausi pääsi starttaamaan jouluna. Tämän vuotinen (ja toistaiseksi tähän astisen aikuiselämäni ainoa, eli ensimmäinen) hiihtokausi oli siis välillä 22.12.-7.3. Mitä siitä nyt tulee, pari kuukautta ja pari viikkoa. Jokusen viikon olisi vielä täällä Keski-Suomessakin voinut hiihtelyä jatkaa, mutta tosiaan, mun hiihtokausi on paketissa. Hiihtokilometrejä kertyi yhteensä reilut 450.


Tavoitteena ollut 50km hiihto jäi tuon tapaturman vuoksi toteutumatta. Harjoittelun varaa jäi myös tekniikkaan, etenkin siihen wassberg -tyyliin, jota en millään oppinut luontaisesti etenemään. Harjoittelin kyllä rallipolun suoralla sitä ahkerasti. Kaikenkaikkiaan täytyy kyllä olla tyytyväinen. Loppua kohti sykkeetkin pysyi inhimillisissä lukemissa ja matkavauhtikin pääsääntöisesti siinä 12km/h. Vauhti liikkeellä oli lähes sen jopa viimeisellä pitkällä lenkillä, josta kaksi kolmasosaa tuli hiihdeltyä murtuneella jalalla. Sen sijaan opin kyllä hiihtämään ilman, että jatkuvasti olen keskittynyt itse hiihtoon (ööö.. ehkä olisi kuitenkin pitänyt keskittyä enemmän?). Anyway, ajatukset pääsi sellaisen flow -tilaan, miten juostessakin. Opin kuokkimaan linjan (tuon paikallisen murhamäen) yhtäsoittoa ylös, opin säätelemään vauhtia. Paljon siis jäi vielä tämänkin vuoden tavoitteista ensivuodelle hampaankoloon, mutta ihan hirmuisesti tuli myös saavutettua. Vaikka tuo hiihtokausi ei järin pitkä ollutkaan, niin palatessani ensimmäisten hiihtolenkkien tunnelmiin ja tuntemuksiin, niin loppua kohti meininki hiihdellessä oli kuin eri ihmisellä.

Ihan järjettömän tyytyväinen olen, että sukset tuli hankittua. Ei varmaan jää epäselväksi, että hiihto meni kyllä ihan TOP-lajeihin. Tykkään salista ja uimisesta, monista muistakin jutuista, mutta selkeästi olen kyllä ulkoilmaliikkuja. Ja kestävyysliikkuja myös. Oon myös ihan tyytyväinen siitä, että jos kerran nilkka piti murtaa, niin onneksi se tapahtui vaarattomassa paikassa. Ei siis missään jyrkässä laskussa, josta voisi vielä saada kammon. Ihan loiva lasku, huono keskittyminen, vieras latu (joka loppui kesken mutka edeltävästi), suistuminen ulos ladulta ja edessä oli kivi jota piti väistää, ettei sukset mene paskaksi. Näköjään se sitten kävi nilka kustannuksella. Jotenkin se väänty ja luulen, että kaaduin vähän myös jalan päälle.

Toivottavasti lunta riittäisi vielä enemmän myös ensi talvena! Haaveissa olisi myös ihan oikea hiihtoloma. Siis loma keväällä pohjoisessa, hiihtoloma! Ketkä arpoo suksien hankinnan kanssa, niin en voi sanoo, kun mars kauppaan. Nyt saa huokeaan hintaan hyviä välineitä, sillein mäkin mun sukset hankin. Hyvästä alennuksesta ja vaikka se jonkinlainen sijoitus oli siltikin, niin on kyllä hyvät sekä joka senttinsä väärti ja vielä enemmän. Ensi kevään alennuksista viimeistään aion hankkia itselleni sukset myös pertsan hiihtoon. On se vaan hieno laji!



maanantai 16. maaliskuuta 2015

Viikon kohellukset ja ähellykset 1/6

Viikon "liikunnat":
  • maanantai-iltana kinkkailin Jarpan veljen vaimon kanssa sairaalan kanttiiniin ja takaisin. Tiistaina ennen kotiutumista tyydyin vaan lenkkeilemään ortopedian- ja traumatologian osastolla. Keskiviikko taisi mennä tuon vuotavan haavan kanssa taistellessa. En muista.
  • torstaina rykäisin ja ulkoilin työpaikalleni hoitamaan paperiasioita. n. 700 metriä ja 35 minuuttia. Yllättävän pitkä matka. Seurauksena mustelmat kämmenissä.
  • perjantaina ulkoilin n. 400 metriä kirjastosta reppuselässä kotiin. Mustelmat painoi melkoisesti. Onneksi sentään käsistä löytyy ruutia tässä tilanteessa. Loppuajan tyydyin lähinnä ulkoilemaan taloa ympäri.
  • lauantaina aloitin fysioterapeutin jumpat. Siinä vähän nostellaan kipsijalkaa sinne sun tänne. Tein sen vastuskuminauhan kanssa vaikka niin ei kyllä ohjeissa ole. Lisäksi tein vähän vatsoja, selkiä ja naisten mallisia punnerruksia eri otteella.
  • sunnuntaina tuon kipsijalan heiluttelun lisäksi lähinnä ajattelin liikuntaa. Mietin myös, että mitä kipsin kanssa voisi harrastaa. Ehkä vähän yläkropan tekemistä, mutta salilla tarvii kyllä olla kaveri silloin. Lisäksi selvitin, että ainakin siihen saakka kun haavan esiparaneminen (eli 2 vkoa) on käynnissä, kannattaa ottaa tosi iisisti. Ja varmaan kannattaa muutenkin, sillä tätä ruhoa täytyy jaksaa raahata noilla käsillä.
Huhhuh! 400 metriä takana. On se, kun eivät vielä ole laittaneet niitä mummujen huilauspenkkejä tuonne tien varteen.

Viikon taantumat:
  • yhdessä viikossa paino on tippunut n. 1,5 kg ja reisien puoliero on noin 4cm. What the fuck??? Just kun Jarppa muutama viikko totes mun jaloista, että näyttää kyykkytreeni menneen perille. Jumaliste kun täältä vielä kyykkytangon ääreen könyän! Läski se ei ainakaan ole, mikä tätä kroppaa nyt jättää!
Viikon kehittyminen:
  • harjaannun kokoajan paremmaksi "pielavetisten" tekijäksi. Viimeisin taitaa olla kyynärsauvoihin nippusiteillä laitetut hiihtohanskat pehmusteiksi, että nuo kämmenen mustelmat paranisivat.
  • heittotarkkuus kehittyy päiväpäivältä paremmaksi. Osun esimerkiksi kohtuu hyvin rahkapurkilla (ja erinäisillä muilla roskilla) lavuaariin, josta sitten ohikulkiessani laitan tuon purkin oikeaan maaliinsa, eli roskikseen. Näin ei tarvitse minuuttitolkulla linkkailla ympäri keittiöta (tai muuta huonetta) yrittäen epätoivoisesti kanniskella mukana erinäisiä tavaroita.
  • lisäksi alan olla jo mestariluokkaa kurottelussa. Saan käsiini nykyään yllättävän kaukaa tavaroita, joiden hakemiseksi olisin ennen nostanut reippaasti perseen penkistä.
Huomaa "pielavetiset". Myös tuo Jarpan virittämä jesari,
ettei koko talo valvo kun mä kolistelen noiden keppieni kanssa.

1/6 kipsiviikosta check!
(oon jo päättänyt mitkä kengät laitan jalkaan ja otan mukaan, 
kun 20.4. meen kontrolliin ja saan toivottavasti tuon kipsin pois.. :D)

Pitkin viikkoa vielä täällä kotonakin mulla tuli epätodellisia fiiliksiä. Miten voi olla mahdollista, että tuo kinttu oli murtunut ja hiihdinkin sillä jalalla vielä 20 kilometriä? Ja kävelinkin n. 400 metriä? Että tän on pakko olla joku uni, josta kohta herään. Sen monon on tosiaan oltava tukeva ja jos totta puhutaan, niin sehän tuntuu melkein samalta kun tää kipsiortoosi. Tää on vaan vielä tukevampi ja no, kaikin puolin epämiellyttävämpi. No tuosta päästää siihen, että täytyy olla tosi paska munkki, että niin tukevassa monossa pääsee se nilkka ylipäänsä murtumaan. Ehkei se ollut ennen sitä äksidenttiä niin jämptisti laitettu jalkaan, koska sen jalan tsekkauksen (jossa saikkarin ja terkkarin hoidontarpeen arviointi meni kyllä aika huolella metsään :D) jälkeen kyllä laitoin sen jalkaan niin tukevasti kun hyvän luistelumonon vaan voi laittaa. Onneksi, todellakin onneksi, sanoi se kirurgi, että tuolla toiminnalla sen kaatumisen jälkeen ei ole merkitystä ja ne ajatukset voi lopettaa. Enkä uskokaan, sillä murtuma oli hyväasentoinen. En ehkä olisi voinut lopettaa itseni soimaamista, mikäli olisi ollut.

Seuraavassa postauksessa laitetaankin hiihtokausi pakettiin, joka oli todellakin hyvä! Oon kyllä niin tyytyväinen, että hankin ne sukset ja löysin tuon hiihdon!

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Viikko nilkkamurtumasta...


Ihan ekana täytyy kiittää teitä kaikkia edelliseen postaukseen kommentoineita. Kiitos. En ehkä koskaan elämässä ole yhtä paljon tarvinnut tsemppiä :). Kyllä täytyy sanoa, että tämä nilkkacase (josta tarkemmin edellisessä postauksessa) oli melkoinen pommi tähän elämään. Oikein kirsikka kakun päälle siihen, kun olin just saanut asiat nytkähtämään eteenpäin jalkaterän kipuasian kanssa (joka kieltämättä nyt tuntuu kärpäsen paskalta). Luulen muutenkin, että aktiiviliikkujalle vastaava saattaa olla vähän eri juttu, mitä ihmiselle joka ei liikuntaa harrasta. Mitenkään väheksymättä sitä etteikö liikuuntaa harrastamattomankin elämä hankaloituisi moninkertaisesti. Ajatukset on ehkä vain erilaisia. Siskon perheen käytyä kylässä hoksasin myös, että elämä olisi todella kaaos, jos olisi lapsia. En oikein ole varma kuinka kyynärsauvojen heristely toimii, ainakaan just liikkumaan oppineeseen mukulaan.

Näihin nilkkamurtumiin/-operaatioihin liittyvät kokemukset ja seurantatutkimukset eivät myöskään ainakaan taivaisiin ole mieltä saaneet. Mutta löytyy niitäkin. Onnistuneita, joskin pitkiä, teitä kohti ihan yhtä ehoa jalkaa. Google, tuo kaksiteräinen miekka, on todellakin kertonut kaiken mahdollisen. Kaikkeen (kuten siihen kuinka fiksaatiovälineet tuolla nilkassa toimii tai kuinka luu luutuu) ei itse voi vaikuttaa, mutta onneksi edes johonkin voi. Onni ja sattuma on käynyt turhankin tutuksi. Mutta kuten sanottu, kuntoutua aion ja toivottavasti saan tulevaisuudessa siihen hyvät ohjeet. Leikannut kirurgi ainakin sanoi, että aktiiviliikkujaa tulee selkeästi ohjeistaa milloin ja miten jalan kanssa edetään. Luulen, että hän tarkoitti enemmänkin jarruttelua. Tunteita on kyllä ollut jos jonkinmoisia. Päällimmäisenä lienee epäusko, epätoivo, pelko, suru ja turhautuneisuus. Vahvinpana kuitenkin aika vankka taistelutahto. Vielä jumaliste täältä nousen. Ja juoksenkin vielä! Ja muuten paremmin ja pidempään kun koskaan!

Hermokipuja on edelleen, mutta koska ne pikkuhiljaa helpottaa, en enää pelkää mitään pysyvää tilaa niiden kanssa. Ehkä niillä on tarkoituksensa: jos täytyy valita elämänmittaiset hermokivut tai jumalattoman pitkä kuntoutus, niin jälkimmäinen on kohtalaisen helppoa. Haava on parantunut hyvin, vaikka se melkoisesti vuotikin vielä pari päivää kotiin päästyä. Äiti antoi kullanarvoisen vinkin keskittyä vain pieneen hetkeen kerrallaan, joten olen keskittänyt energian vain ja ainoastaan haavan ja kiputilanteen helpottamiseen. Okei, oon mä vähän myös fiilistellyt sillä, että aion hankkia pyörän! Siitä huolimatta että Jarppa kysyi about kolmantena kysymyksenä, kun se tuli sairaalaan, että ootko nyt loppuun asti miettinyt sen pyörän hankinnan. Se myös ehdotti, että vaihtaisin mun sukset (jotka jäi Pn autoon) noihin reinoihin (joita lainasin Pn autosta, kun veivät mut päivystykseen). Huumoria ainakin riittää. Se on ehkä yks elinehto siinä missä ystävät!

Oon miettinyt myös tätä blogia. Tai oikeastaan taukoa tämän blogin kirjoittamisessa. Päätin kuitenkin, että aion näistä tulevistakin ajoista kirjoittaa vaikka sisältö tulee väistämättäkin liittymään tähän nilkkavammaan ja siitä kuntoutumiseen. Viikon liikunnat vaihtuu viikon taantumiin ja kohelluksiin kyynärsauvojen kanssa. Onhan mulla tuo jumppaohjelmakin, ihan ammattilaisen laatima. Ja hei, viimeistään kun on osapainovaraus (eli 2 viikon ja kahden päivän jälkeen) aion mennä vähän salille. Oon nimittäin nähnyt monnarilla ennenkin tyyppejä kävelysauvojen kanssa. Toivon, että jos joku samassa tilanteessa oleva epätoivoinen aktiiviliikkuja (tai kuka tahansa!) tulevaisuudessa googlaa hakusanoilla "nilkkamurtuma", "nilkkaleikkaus", "weber b murtuma", "nilkkamurtuma kuntoutuminen" ja sitä rataa, löytää hän täältä tarinan kuinka kyseisestä tapaturmasta todellakin paranee ihan yhtä hyvään kuntoon ja samojen lajien pariin kuin aiemminkin. Itse nimittäin olisin onnellinen, jos just nyt löytäisin vastaavan.


Päivitykset myös facebookissa.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Y94.2 Urheilu- tai liikuntatapaturma

Kovan onnen jalka tuo vasen.
Lauantaina oltiin tosiaan sillä kauan odotetulla hiihtolenkillä (joka kaikesta huolimatta oli kiva!). Siltä hiihtolenkiltä palasin kotiin eilen. Päivystyksen, leikkaussalin ja kirurgisen osaston kautta.

Kaaduin tosiaan sillä hiihtolenkillä ja nilkka pääsi jotenkin pyörähtämään. Harmiton kaatuminen, harmiton tilanne, isot seuraukset. Kipeää se teki, mutta varsin hyvältä tilanne siellä ladulla vaikutti. Jopa niin hyvältä, että jatkettiin hiihtoa seuraavaan etappiin asti, jonne oli melkoinen  jonkinmoinen (oikeastaan niin pitkä, etten kehtaa edes sanoa) matka. Peurungassa monot riisuttua olikin jalka melkoisen turvonnut. Murtuman mahdollisuus ei käynyt mielessäkään. Jonkinlainen venähdys ehkä. Lounastettiin peurungassa odotellessa kyytiä ja ihan vitsailtiin: terveydenhoitaja ja sairaanhoitaja hiihtolenkillä, joo, joo, eiköhän tässä voi matkaa jatkaa. Ajateltiin kuinka menen päivystyksen triageen, nostan jalan ilmaan ja kerron olevani kyllästynyt pitkiin leikkausjonoihin (tietämättömille tiedoksi, mulla siis oli olemassa leikkauspassitus samaan jalkaan ihan muissa vaivoissa) ja laittaneeni vähän vauhtiä omaan jonotilanteeseen. Suunniteltiin uutta hiihtoreissua parin viikon päähän.

Triagessa lauantaina.
Ajattelin, että illalla kirjoitan blogiin pikku tapaturmasta ja hiihdosta.

Voitte uskoa, että järkytys oli melkoinen, kun palasin rtg-kuvista perusterveyden lääkärin pakeille kuulemaan tulokset. Parikin murtumaa. Nopeasti kuitenkin keräsin itseni, kuvittelin edelleen olevani menossa seuraavana päivänä Kontiolahdelle, joskin kipsi jalassa. Lääkäri lähti konsultoimaan kirurgia, joka passitti vääntökuviin ja aika nopeesti kävi selväksi, että leikkaus tästä tulee. Lateraarimalleolin murtuma tyyppiä Weber B. Vääntökuvissa nilkka antoi sen verran periksi, että mikäli hoitolinja olisi konservatiivinen, olisi nilkassa hyvin nopeasti kuluma. Hoitaja toi vaaleanpunaisen pyjaman, toinen laittoi tippaa käteen ja toinen takalastaa jalkaan. Aivan absurdi tilanne, tuntui lähinnä vitsiltä. Ei syömistä, ei juomista ja voin kertoa että jano oli 30 km:n hiihtolenkin jälkeen kohtalainen ja vaikka olinkin lenkin jälkeen syönyt, niin pari perhepizzaa olisi upennut nekin. Ainoa mitä sai suuhun ottaa oli pumpulipuikon näköiset sitruunatikut. Jes!

No leikkaus oli sitten loppujen lopuksi sunnuntai-aamuna, eli iltapalaa sain. Edessä oli uneton yö Keski-Suomen keskussairaalassa osastolla 21. Täytyy myöntää, että siinä yön tunteina alkoi ehtymättöminkin huumori olemaan lopussa. Pala palalta mulle alkoi myös valjeta, että mistään pilapalivammasta ei ole kysymys. Tietty menin ja googlettelin. Tiedä sitten kuinka järkevää. Sunnuntaina oli operaatio, joka meni hyvin. Nilkkaan laitettiin titaanilevy sekä kuusi ruuvia. Mikäli ne ei vaivaile, saavat olla siellä hamaan tappiin asti. Jos vaivaavat, niitä joskus poistellaan. Leikkauspäivä sujui hyvin, kivuitta. Ilmeisesti puudutus oli kohdillaan. Vasta ilta näytti todellisen luontonsa.

Mama ja sisko lapsineen toi lukemista leikkauspvänä.

Toinen yö oli yksi kipuhelvetti. Koko jalka ihan selästä asti oli ihan helvetin kipeä ja unesta ei ollut tietoakaan. Aamulla tajusin, että osa kivusta on hermokipua, jonka alkuperä on edelleen hämärä. Ehkä issiashermo venyttyi kohoasennosta, ehkä jotain muuta. Ilmankos se kasa opiaatteja aiheutti lähinnä pahoinvointia ja huimausta, mutta vaste kipuun oli mitätön. Täytyy sanoa, että en todellakaan, hoitajanakaan, ole tajunnut millaista on täydellisen kova kipu. Sellainen, kun koko kroppa vääntelehtii tuskasta ja hengitys ei kulje normaalisti. Tuon murtumakivun arvioin triagessa luokkaan 3-4, joten tuskin olen mikään kipuherkkä.

Maanantaina vaihdettiin lääkitystä, leikkauskipu alkoi helpottamaan, hermokipu jatkui edelleen. Tiistaina pääsin kotiin. Vihdoin ja viimein. Hermokipua on edelleen, joskin lievempänä ainakin verrattaen leikkauksen jälkeiseen yöhön. Se ehkä hieman pelottaa. Kuten moni muukin asia. Ihmismieli on kuitenkin ihmeellinen ja jollain tapaa osaan olla myös ylpeä reippaudestani ja positiivisuudestani. Väittäisin myös oppineeni hoitajana enemmän kuin monestakaan kurssista opintojen aikana. Paracetamol+Burana -comboa sekä Gabapentiiniä menee edelleen, lähinnä hermosärkyyn. Jarppa toimii haavahoitajana reippaasti: sidoksia joutuu vaihtelemaan, koska haava tihkuttaa kudosnestettä. Muutoin paraneminen sujuu.

Sellaista.

Kipsiortoosi tulee olemaan jalassa kuusi viikkoa. Silloin on myös kontrolli-rtg sekä lääkärin aika. Sairasloma jatkunee tuosta kontrollista noin pari viikkoa. Lääkärin mukaan kyseessä on vakava vamma, mutta ei parantumaton. Maratonia ei juosta tänä kesänä ja tuskin tänä vuonnakaan, mutta kuulemma joskus. Hyvä juoksujalka tästä kuulemma vielä saadaan. Nilkan toiminnan palautuminen vie 3-12kk. Turvottelua ja jopa jonkinlaisia särkyjä rasituksen jälkeen tulee vielä pitkään. Fysioterapeutin mukaan raskasta liikuntaa voi ruveta harrastamaan noin puolen vuoden kuluttua. Näin, jos kaikki menee hyvin. Parhaimmillaan siis. Monenlaisia tuntoja olen kyllä käynyt läpi. Niin henkisesti kuin fyysisesti. Palailen niihin myöhemmin. Tässä tällainen faktapohjainen kuulumispostaus. Niin tiivistettynä kuin ikinä kykenin. Onni on myös kaikki ihmiset ympärillä, jotka jaksaa tsempata! Aika uskomattoman hyviä ihmisiä onkin! Ja hei. Mielelläni kuulen, jos jollakulla on kokemuksia vastaavasta vammasta ja siitä paranemisesta.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Nousukuntoa ja muuta löpinää

Nousukunto. Longtime, no see. Mutta nyt se on ihan tosissaan päällä. Ja olen siitä niin niin innoissaan. Hiihto on siitä hauska laji, että vauhdit ja matkat ei ihan hirveästi kerro mitään. Jotta se kertoisi, pitäisi tietää latuprofiili, suksimerkki, luistovoide, lämpötila, tuuliolosuhteet ja herraties mitä muuta. Vertailu on hankalaa jopa omiin edellisiin lenkkeihin saati sitten yhtään keneenkään toiseen hiihtäjään. Mutta minäpä tulkitsen nousukuntoni pääasiassa niihin paljon parjattuihin omiin fiiliksiin ja tuntemuksiin. Toki data (matkavauhdit, sykkeet) tukevat tuota huomiota. Ne on erityisesti näinä viime viikkoina ollut sellaisia, että peruskunto (ainakin hiihdon osalta) on todellakin nousussa. Kuten olen ehkä aiemminkin pohtinut, uskon että homma olisi helpostikin siirrettävissä vaikkapa nyt juoksuun. Mistäpä tuo lihas nimeltä sydän tietää minkä lajin parissa sitä on viime kuukaudet harjoitettu, että niin!

Ja mitä muuta...
  • ...no olen käynyt ihka ekassa työhaastattelussa kesätöiden osalta ja kyseessä onkin varsinainen haaste ja epämukavuusalueelle meneminen työelämässä. Olen kuulemma vahva ehdokas, mikäli jo valmistuneita saikkareita ei saada rekrytoitua riittävää määrää. Huh. Jännää.
  • ...uusi työharkka on alkanut ja paikka vaikuttaa tosi kivalta ja myöskin opettavaiselta. Sieltä löytyy työnkuva, mitä saattaisin haluta tehdä kun olen kokeneempi.
  • ...olen aloittanut ainakin teoriassa opparin vääntämisen muutenkin, kun luomalla kansion joka on nimetty oppariksi isoilla fonteilla.
  • ...koin epäonnistumisen keittiössäni yrittäessäni kokata ekaa kertaa falafeleja. Mikään täydellinen katastrofi se ei ollut kuin esteettisesti, mutta anyway. Parantamisen varaa jäi seuraavaan kertaan.
  • ...jännitystä on tuonut lumitilanne sekä ensi viikonlopulle suunniteltu pitkä hiihto täältä jyväskylästä Suolahteen. 50+ km ekaa kertaa. Kivaa, jännää ja erityisesti sitä kivaa! Kaduilla näyttää lumitilanteen suhteen melko pahalta, mutta metsässä on (lähes) talvi vielä.
  • ...viimeisin hankinta on rinkka. Vaelluskesä 2015 (tai ainakin syksy) saa siis tulla.
  • ...menen ekaa kertaa katsomaan oikein tosi kansainvälistä urheilukisaa, nimittäin Kontiolahden MM-kisoja. Kaverin Mn kanssa saatiin houkuteltua meidän miehet mukaan ja tiedossa on siis päiväreissu Itä-Suomeen. Jee.
Tässäpä tärkeimmät otannat. Pitääkäähän lukijat sekä blogikollegat peukkuja lauantaina meitsin hiihtämiselle ja Kaisa Mäkäräiselle seuraavat kaksi viikkoa. Ei ehkä ihan samantason meininkiä, mutta luulen että Kaisalle on ihan yhtä saavutettavissa maailmanmestaruus, kun meitsille hengissä ja hyvissä voimin saapuminen Suolahteen. Hah.


maanantai 2. maaliskuuta 2015

Talvikisaputki ja Työputki

Näillä jaksoi painaa yövuorot...
Huhheijaa. Viime viikko on rämmitty läpi suurinpiirtein samoissa tunnelmissa kun hiihtäjämiehet eilen Mördarbackanilla neljän- ja viidenkympin välillä. Kaikkee oli ja paljon sekä ihan liian vähän lepoa. Tai oikeastaan palautumista.

Viikon liikunnat:

ma ja ti: ---
ke: hiihto 1h10min + vatsat 20min.
to: sali 1h5min.
pe: hiihto 2h45min.
la: hiihto 1h20min.
su: ---
yht: 5h40min.

Rasitusta on aiheuttanut lähinnä se, että tein viime viikolla sekä harkkaa että palkkatyötä. Nyt oon kuitenkin taas jäänyt opintovapaalle köyhäilemään, joten voin keskittyä vain ja ainoastaan harjoitteluun sekä olemiseen opiskelijana. Tietyllä tavalla alkaa uuvuttamaan olla uutena ja väliaikaisena ihmisenä jälleen kerran uusien ihmisten parissa, mutta se on nyt tällaista se niin kauan kun joskus löydän pidempiaikaisen työn sairaanhoitajana. Eiköhän tämä tästä kun taas vauhtiin pääsee, sitä en epäile yhtään.

Tää oli tällainen pikapäivitys nyt. Vielä aion kuitenkin hehkuttaa Matti Heikkistä, joka eilen miesten viidenkympin kisassa antoi kirjaimellisesti kaikkensa. Käsittämätön kaveri, että pystyy laittamaan kaiken harmituksen ja kalustokatastrofin jälkeen peliin itsensä 110% kisassa, joka ei ollut päämatka ja motiivina starttiin kunnioitus kovaa työtä tehneelle huoltoryhmälle. ISO HATUNNOSTO. Ei mulla muuta tänään.

...ja näillä pitkän hiihtotreenin.