maanantai 29. toukokuuta 2017

Yleistä jaaittelua, muoks. jaarittelua (äitiyspostausvaroitus!)

Yhtenä päivänä mietin, että onko äitiys muuttanut mua paljon ihmisenä. Se on ehkä kysymys, johon varmaan ensisijaisesti osaisi vastata joku muu, kun minä itse. Kuitenkin jotain oon ajatellut asiasta minäkin. Koen, että en ihmisenä ole paljoakaan muuttunut vauvan myötä. Tietynlaiset elämänarvot olivat ennen vauvaa ja ne samat arvot ovat vain vahvistuneet. Elämään on tullut yksi vahva rooli lisää, vahvin kaikista. Äiti-rooli. Ei se ole juuri vienyt pois tilaa sisko-, tyttöystävä, ystävä- ja minä itse- ("harrastusminä" esimerkiksi) -rooleilta. Sairaanhoitaja-minä sen sijaan taitaa nyt olla vähän väistynyt taka-alalle. Omien juttujen toteuttaminen hakee vielä muotoaan, mutta kyllä mä edelleen jaksan jutella saliohjelmistakin, heh.

Millainen äiti sitten oon? Ainaskin oon onnellinen siitä, että koskaan en ole epäillyt ettenkö olisi se kaikkein paras äiti juuri Eelle. Se ei ole mikään itsestäänselvyys, että niin ajattelee. Äidit, jos jotkut oaa kyseenalaistaa toisia äitejä rivien välistä tai suoraan. Niin sosiaalisessa mediassa kuin oikeassa elämässäkin. Aika kovaa vertailua, välillä ystävälliseen tyyliin verhoiltuna. Siihen en oo kyllä mennyt mukaan yhtään. Ei toki kaikki eikä kaikkialla. Lähinnä hymyilen sisäänpäin, kun sellaista tunnistan. Tuolta liikuntafoorumeilta äitiysfoorumeille hypähtäneenä se oli aika hämmästys kyllä. Uskoisin siis, että mun äiti-identiteetin itsetunto on kohtalaisen hyvä. Oon toki kokenut paska-mutsi -fiiliksiä, kuten varmasti jokainen. Harrastan myös googlailua ja kokemusten lukemista, mutta lähinnä vinkkimielessä. Jos joku toinen äiti on saanut helpotusta vatsavaivoihin tavalla x, niin kiva että hän sen jakaa. Sen sijaan se, aloittaako joku kiinteät soseilla ja toinen sormiruokaillen, on taas ihan yks hailee ja molempi tapa oikea just kyseisellä lapsella.



Oon aika höpöttelevä, mutten paljoa lauleskele. Ihan vaan, koska ei kukaan jaksa mun lauluääntä kuunnella. Edes minä itse. Oon myös tietyistä jutuista aika tarkka. Iltapesut, aamupesut ja päivittäiset ulkoilut, vaikkei sitä ehkä kaksikuukautisen suhteen niin kovin vielä tarvitsisi olla. Jonkinlainen rytmisyys kuitenkin kuuluu mun luonteeseen. Myönnän, että oon vähän hurahtanut vauvanvaatteisiin ja tykkään katsoa mitä Eelle puen siinä missä itsellenikin. Aion kuitenkin pitää huolen, ettei hän itse sitä tule kunakuuna päivänä huomaamaan. Sillä kun ei oikeasti ole yhtään mitään väliä minkä väriset tai merkkiset vaatteet on ja sellaista mallia en todellakaan halua antaa.

Ee ei ole vielä ollut muiden, kun meidän vanhempien hoidossa. Paitsi kerran kävin hakemassa kastemekon pesulasta Een nukkuessa parvekkeella mun siskon kanssa ja toisen kerran toinen sisko kävi hänen kanssaan muutaman kilometrin vaunulenkillä. Yksikseen olen kyllä käynyt esimerkiksi salilla, kaupassa ja hierojalla. Silloin Ee on tietysti isänsä kanssa. Ei hoidossa, vaan kanssa. Toki asiaa helpottaa se, että pakkasesta löytyy äidinmaitoa ja Ee on sen jonkun kerran hyväksynyt pullon. Tää on myös asia, josta en suostu kantamaan huonoa omaatuntoa. Musta on ihan ok, jos joku toinen äiti ei lähde vauvan luota ollenkaan pois ja sekin on ihan ok, jos joku toinen vie vauvan vaikkapa mummolle hoitoon. Sali tai treeni ei oo mulle ensisijaisesti mikään "omaa aikaa -juttu" (vaikka toki sitäkin), vaan yksi hyvinvoinnin pilari, mitä se on ollut aina.



Elämä kyllä on muuttunut. Se nimittäin pyörii ihan jonkun muun ehdoilla, kuin omilla ehdoilla. Läheskään aina ei asiat mene suunnitelmien mukaan ja siihen on ollut oppiminen. Se, että itse voi hyvin ja on iloinen mieli vaatii myös sen, että Ee voi hyvin. Onneksi hän on varsin tyytyväinen ja hyväntuulinen poika. Mutta niinkuin kaikilla, myös hänellä, on omat huonot hetkensä ja toki ne vaikuttaa suoraan myös meihin vanhempiin. Vaikea edes kuvitella, kuinka paha mieli vaikkapa koliikkivauvan vanhemmalla voi olla. Oman vauvan itku kun on niin sydäntäraastavaa.

Tämmöisiä ajatuksia tällä kertaa. Kahden ja puolen kuukauden jälkeen. Ajatella, että siitä on niin pieni hetki, kun Ee syntyi. Kuitenkin tuntuu, niinkuin hän olisi ollut kanssamme iäisyyden!

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Viikon liikunnat ja kivoista kivoin lenkki!

Nonniin. Avataas ihan konkreettisesti millainen on viime viikko liikkumisten suhteen. Synnytyksestä on siis kulunut kaksi kuukautta ja vointi on sen suhteen varsin hyvä. Unet on välillä mitä on, niinkuin nyt arvata saattaa. Kuitenkin koen vauva-arjen asettuneen vahvasti taloon ja se on varsin kivaa. Aloittelin tietysti tekemään tätä postausta jo tuolloin alkuviiikosta, koska nyt julkaisuhetkellä en varmasti muistaisi miten hommat viikolla sujui.

Maanantai:

Vaunulenkki n. 7km kirpparille ja bussilla takaisin.

Tiistai:

Aamupäivällä käytiin Een kanssa kävellen kaverin luona n. 2km. Jiin kotiuduttua läpsystä vaihto ja meitsi lähti t-paitakelin kunniaksi yksin lenkille. Juoksulenkki 5,5km.

Keskiviikko:

Aamupäivällä vaunulenkki 6km.

Torstai:

Punttitreenit 45min. Een mentyä aamupäiväunilleen meitsi lähti salille. Palatessa taas läpsystä vaihto ja Jii lähti salille. Tämmöinen on aina yhtenä aamuna kuvio, kun Jiillä vapaapäivä.

Perjantai:

Vaunulenkki maastossa 9km + core-treeni 30min.

Lauantai:

Ei mitään erityistä liikuntaa, sen sijaan käveleskelyä koko päivä.

Sunnuntai:

Vaunulenkki maastossa 6km ja illalla ainaskin pikkunen kävely Eetä kanniskellen ja ehkä core-jumppa.

Sellanen oli mun tämä liikuntaviikko.



Sitten kerron vielä siitä kaikkein kivoimmasta liikunnasta, nimittäin perjantain pitkästä vaunulenkistä. Vaunulenkkeiltiin yhdessä Jiin kanssa pitkästä aikaa. Lylleröpyllerö, eli minä, jouduin välillä ihan juoksemaan perässä, sen verran kovaa tahtia piti Jii yllä. Oon niin onnellinen siitä, että latupohjat on vihdoin ja viimein kunnossa. Pääsee pois teiltä ja autojen seasta. Sinne metsään nimittäin! Lisäksi saa vähän tehoja treeniin. Perjantaina Jii työnsi vaunuja ja käveltiin kyllä aika monta tosi jyrkkää nousua. Ollaan laitettu vaunuihin "turvanauha", jonka saa käteen kiinni ja niinpä alamäissä on turvallisempaa. Itse oon Jiitä arempi (toim. huom. arkuus ei oo koskaan ennen ollut mun hyve!) kaikista pahimpia mäkiä tulemaan alas, mutta onneksi niitäkin pystyy välttämään ja silti saa hyviä vertikaalimetrejä sisällytettyä lenkkiin.

Niin siistiä! Kaikki muu on turhaa paitsi mäet! ...No ei vaiskaan. Ei ehkä kannata keulia nyt, heh! Mukavaa sunnuntai-iltaa kaikille!



torstai 18. toukokuuta 2017

Ruokanatsi raskauskiloineen

Aiemmin kirjoitin asioista, jotka mua enemmän ja vähemmän on tässä äitiydessä yllättänyt. Yksi juttu ihan unohtui mainita ja siitä kirjoittelen nyt. Nimittäin oon jollain ihmeellisellä tavalla ruvennut ymmärtämään äitejä, jotka sanoo piut paut liikunnalle ja terveelliselle ruualle. No en nyt ehkä ihan täysin, mutta vähän kuiteskin ja ehkä liikunta ei oikeastaan olekaan se juttu, vaan enemmän tuo syömispuoli. On nimittäin ihan varma juttu, että jos oma liikunnallinen elämä ei olisi ollut niin vahvalla pohjalla kuin se oli, olisi tämä hetki se kaikkein huonoin hetki tehdä yhtään mitään korjausliikkeitä. Liikuntaa kyllä harrastan ja voisin harrastaa vieläkin enemmän.  Terveellisen ruuan suhteen taas asia ei ole niin yksioikoinen. Voin ihan suoraan myöntää, että nytkin on välillä ihan oikeasti pitänyt käydä taistelua, että onko järkevää tänäkin iltana väsyneenä mussuttaa jotain hiilarihöttöä naamariinsa.

Nyt joku näppärä saattaa ajatella, että pitää voida syödä myös epäterveellisiä asioita ja plaa plaa. Totta. Mutta vähintään yhtä järkevää on laittaa poikki ns. "epäterveistä syistä" johtuva herkuttelu. Omalla tsekkilistalla on ollut päivän aikana nautitut ruuat. Onko se terveellistä ja ennen kaikkea onko sitä imettävälle ja paljon liikkuvalle äidille riittävästi? Useinkaan ei ole ollut ja tämä kyllä hiilarihimoina näkyy. Myös asenne syömiseen on ollut suurennuslasin alla. "Ah, Jii on illalla kotona, sylittelee vauvaa, rötvätään sohvalla, takana hektinen päivä ja huono yö, nyt kyllä ansaitsen sitä ja tätä". Tuolla ajatusmaailmalla ansaitsen kyllä joka ikinen päivä, joten pois se minusta!



Olen siis ruoka-asioiden suhteen tsemppaillut ja pitänyt yllä hyvää, mutta rentoa, ruokarytmiä. Terveellinen ruoka kuuluu kyllä päiviin, sen suhteen ei sen kummempaa tsemppaamista ole tarvinnutkaan tehdä. Tykkään terveellisestä ruuasta. Herkkujen suhteen on ja siitä äskeisessä kappaleessa kirjoitinkin. Kuitenkin olen siinä onnistunut kohtalaisen hyvin. Rentous tarkoittaa sitä, että kaverin tullessa kylään, voi kattaa kauniisti ja seurana kahvipullaa nauttia. Kuitenkin tästä perhearjesta jos nuo herkuttelut pidetään poissa.

Tästä tullaankin asiaan, joka todenteolla ärsyttää. Nimittäin nuo raskauskilot ovat kuin ovatkin ihmeellisen tiukassa. Painonlasku jämähti kuin seinään jo useampi viikko sitten. Väkisinkin mieleen hiipii ruokanatseiluajatukset vaikka se ei tässä vaiheessa (täysimetys) olekaan järkevää. Puntarilukema ei ole ainoa asia, vaan myös se, että iso osa vaatteista ei istu siten, kuin haluaisi. Olokin on tuosta keskivartalosta enemmän tai vähemmän plösö. Vaikka kuinka päätin olla ihan hirvittävän armollinen ja vaikka kuinka yritän muistuttaa itseäni siitä, että synnytyksestä on kaksi kuukautta ja painoindeksikin on vain vähän yli normaalipainon rajan, tuo ruokanatsi soimailee itseä jopa vähän aiheetta. Kuinka sen saisi hiljaiseksi vai tarvitseeko sitä hiljentää? Luottaisinko vain tähän tekemiseen vai voisiko hieman vielä kiristää? Tavitseeko aineenvaihdunta jonkinlaisen hikiliikuntabuustin käynnistyäkseen taas normaalisti? Kuinkahan paljon univaje vaikuttaa? Entä muutoin hormonit? Painon käyttäytymistä ajatellen hassulta tuntuu, että perusaineenvaihdunta olisi todella noussut sen 500 kaloria imetyksen myötä. Kuinka sä oot karistellut raskauskilot? Oliko se helppoa?

maanantai 15. toukokuuta 2017

Elämäni tärkein viikonloppu

Hellurei ja kivaa alkavaa viikkoa. Lauantaina juhlittiin pojan kastejuhlaa ja sunnuntaina vuorostaan elämäni ensimmäistä äitienpäivää äitinä. Takana on siis tähänastisen elämäni ylivoimaisesti tärkein viikonloppu. Kastejuhla sujui kaikinpuolin mallikkaasti molempien lähisukulaisten läsnäollessa. Porukkaa siis oli, onhan mun perhe iso ja sisarruksia kuusi kappaletta minusta nuorempia. Vauva on mun puolelta serkusköörin neljäs jäsen, joten myös lapsivieraita oli. Jarpan puolelta taas vauvalla on yksi serkku, joka heti muutama viikko omien rippijuhlien jälkeen sai kummintehtävän. Vauva sai nimen, jota en kuitenkaan taida ihmeemmin täällä blogissa käsitellä. Olkoon hän Ee tai vauva ja Jarppa voipi olla jatkossa Jii. Matsaavat sitten hyvin yhteen, heh. Äitienpäivää vietettiin yllättämällä meidän äiti brunssilla. Harvoin kun ollaan niin isolla porukalla koolla me sisarukset. Äitienpäivän iltaa mentiin sitten viettämään Jiin äidin luokse. Kiva päivä, todella.

Oman äitini mulle 33 vuotta sitten tekemä kastemekko nyt kymmenennessä kasteessa.

Sana äiti kuulostaa edelleen paikoin vähän vieraalta, mutta toisaalta taas niin kovin omalta. Äitiyttä on tänään takana tasan kaksi kuukautta. Tuo kaksi kuukautta on kyllä myöskin ollut elämäni tärkeintä aikaa. Tärkeintä, raskainta, ihaninta ja opettavaisinta. Sanonta "maailmalle olet vain joku, mutta jollekin olet koko maailma" on saanut ihan uudenlaisen merkityksen. Yhtä-äkkiä rinnalla onkin pieni ihminen, jolle olet kaikki. Joku jonka hyvinvointi korreloi suoraan omaan hyvinvointiin ja varmasti myös toisinpäin. Joka, jonka vuoksi tekisit mitä vaan. Ihan mitä vaan.

Sunnuntaina ajateltiin poiketa kirkkopuiston kahvilaan kahville ja kas, siellä tarjottiin äiti-ihmisille kahvia ja kakkua.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Enemmän ja vähemmän äitiydessä yllättänyt

Äitiyttä on takana nyt sen vajaa kaksi kuukautta ja ajattelin kirjoitella hieman ajatuksia siitä, mikä tässä uudessa elämässä on enemmän ja vähemmän yllättänyt. Ihan ekana täytyy myöntää, etten ehkä kuitenkaan osannut varautua siihen, kuinka hektistä pikkuvauva-arki tulee olemaan. Ainakin meillä se on enemmän ja vähemmän sitä. Ehkä eniten siihen vaikuttaa se, että meidän pikkuinen on unissaan aika herkkä ja myös syö edelleen melko tiheästi. Niinpä ns. "oma aika" on kuin onkin enemmän kortilla, kuin vielä kaksi kuukautta sitten kuvittelin olevan. Hektisyys on siis yllättänyt, vaikka siihen kuinka varautui.

Ennen raskautumista ajattelin myös, että minusta varmasti tulee sellainen rento äiti. En nyt tiedä, onko tuo oikea sana kuvaamaan ajatuksiani paperille, mutta ehkä saatte kiinni mitä tarkoitan. Raskausaikana kuitenkin huomasin vetäväni kierroksia milloin mistäkin epäadekvaatista asiasta. Tuntuuko ne liikkeet ja onkohan kaikki nyt varmasti hyvin? Niinpä ajattelin, että näinkö sama epävarmuus tulee jatkumaan myös vauvan synnyttyä. Kuitenkin arjen asetettua taloon huomasinkin äitiyden sujuvan yllättävänkin varmoin ottein. Rentous saattaa olla väärä sana, mutta olkoon se nyt tätä yhtä yllätystä kuvaava sana. On jollain lailla paljon epävarmempi olo olla odottava äiti, kun sitten se vastasyntyneen äiti.

Ajan kulku. Toisinaan päivä saattaa tuntua hyvinkin pitkältä. Oot nukkunut huonosti, vauva on nukkunut huonosti, ulkona tulee räntää. Mieli tekisi tehdä jotain, mutta mitään ei jaksa. Jarppa on töissä ja aika matelee. Kuitenkin kokonaisuus on se, että aika menee ihan hurjaa kyytiä. Samoin vauva kasvaa ja kehittyy niin, ettei itse meinaa perässä pysyä. Vasta hän oli pieni sinne tänne nukahteleva käärö ja nyt täällä jokellellaan ja nauretaan menemään. Ajan kulun nopeus näkyy myös ihan käytännön asioissa: eilen esimerkiksi kirjaimellisesti juoksin neuvolaan ollakseni ajoissa. Onneksi kunto riittää, nimittäin ottaa vähän luonnetta vastaan se, että olisin myöhässä, heh.

Metatyöt, niitä riittää. Pyykin määrä on lisääntynyt, mikä tietää taas enemmän pölyä. On tuttien keittelyä, rintapumpun keittelyä. Vaunujen kyöräämistä ulos ja takaisin sisään. Pyöränsuojien virittelyä, hankintojen tekemistä. Vaatekaappien pitämistä suunnilleen ajantasalla. Varsinkin aluksi mieleen hiipi ajatus, että tästäkö alkoi loppuelämän työleiri. Sittemmin sitä kyllä on oppinut siinä sivussa hoitelemaan kotihommia ja löytänyt järkeviä tapoja tai työjärjestyksiä, jotta metatyön määrä vähenee. Tai ainakin tuntuu pienemmältä.

Tunteet. Ei sitä rakkautta voinut kuvitella ja vaikka kuvitteli, niin silti sen voimakkuus yllätti. Ja yllättää edelleen, päivittäin. Eikä se äitiys, niinkuin ei mikään mukaan, ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa. Myös negatiivisia tunteita on koettu. Tää on vaikeaa, mutta myös tärkeä, sanoa ääneen. Niitä ei ole paljoa tai usein, mutta se vähäkin tuntuu "kielletyltä" ja oikeasti todella vaikealta.

Edelleen olen jonkinlaisessa välitilassa uuden ja vanhan elämäntilanteen välillä. En oikein tunne omakseni jutella lastenvaatteiden teknisistä ominaisuuksista, mutta toisaalta taas tuntuu, ettei mulla oikein ole annettavaa siihen vaellusvaatekeskusteluunkaan. Saati sitten, kun niistä trendivaatteista keskustellaan! Tämä näin vertauskuvainnollisesti. Toisinaan kaipaa vertaistukea ja toisinaan taas jotain ihan muuta. Myös elämänrytmi on edelleen muuttunut aina vain aamupainotteisemmaksi. Nykyään jo iltakuusi on myöhä ja tämä tietysti asettaa myös omat haasteensa sosialisoinnille. Valehtelisin, jos väittäisin etteikö minkäänlaisia kasvukipuja olisi ollut. Plussan puolella tässä toki ollaan ja reilusti <3.



torstai 4. toukokuuta 2017

Vähän kokeilin juosta (no hölkätä)

Viime viikolla oli sitten se kauan odotettu jälkitarkastus. Odotuksiin nähden tuo käynti oli aika tyhjä arpa. Kaikki kunnossa, se lienee pääasia. Fiiliksen mukaan jatkossa liikunnat ja plaa plaa. Terveydenhoitaja sentään oli vatsalihasten erkauma-asiaan perehtynyt ja hän kohdallani tilannetta kokeili. Silläkin saralla pitäisi kaiken olla varsin hyvällä mallilla. Terveydenhoitohenkilöstön puolesta siis lenkille vaan, jos siltä tuntuu. Varsinaisten suorien vatsojen treenaamista tulisi kuitenkin edelleen välttää, kuten myös liikkeet, jotka tuovat vatsaonteloon paljon painetta.

Silti jotenkin huolettaa ja päässä pyörii sen sata kysymystä asian tiimoilta. Täältä löysin hyvän kirjoituksen asiasta ja selkeän ohjeen "kotitestaukseen", klik! Kirjoituksessa ilmenee myös se, miltä optimaalitilanteen pitäisi tuntua, koska optimitilanteen ja varsinaisen erkauman väliin mahtuu vähän tilaa. Noin niinkuin kirjaimellisesti, heh. Oma tunne oli myös varsin hyvä. Painaessani sormen napaan tunsin reunat molemmin puolin, sormi ei uponnut yhtään minnekään, mutta ei tuntuma ihan yhtä timmi ollut, mitä rystysen väliin painaessa. Pitäisi tosiaan nyt varata se fyssari. Mutta kun se aika. Sitä on, mutta rajallisesti. Etenkin nyt ristiäisten alla on ehkä miljoona muutakin asiaa muistettavana ja hoidettavana tällä laholla päällä.

Juoksujalkaa on jo hyvän tovin vipattanut todella lujasti (kevät!). Niinpä päätin ihan vaan kokeiluluontoisesti kokeilla miltä se hölkkä tuntuu. Eilen sitten hölkkäilin vaunujen kanssa kaksi kertaa kilometrin pätkän. Kuntohan se on huono, mutta muutoin juoksu tuntui varsin hyvälle. Lantionpohjassakin. Oon muutenkin niin tottunut palailemaan juoksun pariin milloin minkäkin telakkajakson vuoksi. Mainittakoon myös, että juoksu tuntui paljon paremmalta, kuin nilkkamurtuman ja operaation jälkeen ja paljon paremmalta, kuin korjaavan leikkauksen jälkeen, joka sekin sujui jo varsin mallikkaasti. Paremmalta jopa vaunujen kanssa. Ainakaan ennen tuota fyssaria en kuitenkaan juoksemista viikottaiseksi tavaksi ota. Ihan varmuuden vuoksikaan. Ja ehkä myös jatkossa nuo pikkukokeilutkin ilman niitä vaunuja.

Lantionpohjaa ja erkaumaa enemmän huolissani olen oikeastaan muusta kropasta. Kuinka kestäisi kintut kannatella tätä, no, edelleen normaalia isompaa minua? Tässä on siis toinen syy aloitella juoksua erittäin varovasti. Taistelinhan plantaarifaskiitin/jalkapöydän rasitustilan kanssa keväästä 2013 asti aina kevääseen 2016 leikkauspöydälle saakka "pienen" nilkkamurtumaepisodin ja siitä johtuneiden lisävammojen kera. Joka tapauksessa mulla on pieni haave. Nimittäin viettää juhannusta Lannevedellä. Juosten. Kiimasen savulenkillä. Ihan rauhassa. Vitonen olisi hyvä ja takuuvarmat enkatkin, taas! En nimittäin koskaan ole juossut vitosta, heh. En tiedä onko sekin vähän liiottelua. Toisaalta vuosi sitten tähän aikaan oli ollut viikon kauemman ilman kipsiä jalassa, kuin nyt on synnytyksestä (seitsemän viikkoa) ja silti juoksin kympin. Ihan kelpo kympin vielä. Se sulkisi kivasti ympyrän. Vuoden mittaisen ympyrän. Odotinhan tuolloin (tietämättäni kylläkin) tuota pikkuista tuhisijaa, joka nyt nukkuu uniaan parvekkeella. Ehkä vitonen vaunujen kanssa?