keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Aamuihminen 2.0

Jotain on tapahtunut meidän nukkumisjutuissa. Olen nimittäin useampana aamuna viime aikoina herännyt ennen Eetä ja toisinaan jopa varsin pirteänä. Joku toinen saattaa kaivata vapaailtaa, mutta itse selkeästi nautin enemmän aamuhetkestä ihan vaan omassa seurassani. Minä, kahvikuppi ja Keskisuomalainen. Oikein jos aikaisin olen herännyt, niin saatan jopa keritä tänne blogiinkin.

Jokin aika sitten sitten meidän neljä tai viisi yösyöttöä väheni kolmeen (on jopa ollut öitä kahdella syötöllä, mutta tietysti, kun aloin kirjoitella tätä postausta, kääntyi suunta toiseen, heh. No viimeistellään silti!). Viimeistä näistä voisi kutsua enemmän aamusyötöksi siinä kello kuuden maissa. Tällöin olen tosiaan tuntenut itseni jo levänneeksi ja jäänyt hereille Een jatkaessa uniaan noin tunnin verran. Toisinaan aamuyöinä ollaan ruokailtukin jo viiden maissa ja se on himpan verran aikaisin. Samoin, jos yö on muuten ollut kehno tai ollaan treenailtu kääntymisiä koko aamuyö. Joka tapauksessa tuolla yhdellä yösyötöllä on ollut todella iso merkitys, kuten myös sillä, että alkuyöhön tulee nykyään neljän tunnin, joskus jopa viiden tunnin, unipätkä.

Jälkeenpäin ajateltuna myös synnytyksen jälkeisen univelan taittumiseen taisi mennä todella paljon pidempi aika, kun siinä hetkessä tuntui. Ei se univaje ollutkaan paikattu silloin, kun pahin terä oli tylsynyt.  Nukuinhan tuolloin kahdeksan vuorokauden aikana 21 tuntia. Laskin sen äsken, sillä olen kirjoittanut ylös asioita tuosta ajasta. Jälkikäteen katsastettuna kuukauden-parin takaista aikaa, tajuan, että olinkin tuolloin todella väsynyt. Silloin en kuitenkaan ajatellut niin. Jännää, miten elimistö suojaa itseään ja toimintakykyään. Ehkä myös tämä päivä näyttää melkoiselta väsymyshuurulta joskus tulevaisuudessa, kun yöheräämiset ovat pois kuvioista. Mene ja tiedä.



Joka tapauksessa on ollut ihana saada takaisin sisäinen aamuihminen. Edes satunnaisesti. Se tyyppi, joka herää pirteänä ja aikaisin touhuamaan ja suunnittelemaan päivän menoja. Se, joka saa aikaan asioita isolla kädellä just aamuisin. Ja ihan parasta on, kun tuon oman aamuhetken jälkeen sun seuraan herää poikkeuksetta sydämen kyllyydestä hymyilevä pieni poika.

Se, mikä satunnaisesti unia mulla verottaa, on valvoskelu imetyksen jälkeen. Ei tarvitse olla kovinkaan iso murhe, kun se rupee yöllä mietityttämään. Tätä taipumusta mulla on ollut niin kauan kuin muistan. Myöskään päiväunia mun ei ole tullut nukuttua, kuin ihan yhden käden sormilla laskettava määrä ja nekin silloin, kun oli se pahin väsymuskooma pitkästä synnytyksestä. Koen, että tuo valvoskelutaipumus vaan korostuu, jos tulee päiväsaikaan nukuttua. Enkä kyllä myöskään pidä päikkäreiden jälkeisestä koomasta. Toisinaan olen vähän kateellinen ihmisille, jotka nukkuu helposti ja myös jatkaa uniaan helposti missä ja milloin vaan. Tuo taito olisi auttanut monessa käänteessä jo ennen vauvaa. Näillä korteilla kuitenkin pelataan ja koen, että meidän perheen nukkumisasiat on ihan hyvällä mallilla.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Lylleröpyllerön juhannushölkkä: Kiimasen savulenkki Norttisarja 3,5km

Oon tainnut aiemminkin mainita, että mulla oli kova mielihalu päästä tänäkin juhannuksena Kiimasen savulenkin lähtöviivalle. Olevinaan sai jonkun ympyrän suljettua. Viime vuonnahan juoksin siellä nilkkatoipilaana kympin itseni yllättäen aikaan 47 ja jotain. Pari päivää tuosta yllätys kasvoi potenssiin tuhanteen, kun tein positiivisen raskaustestin. Vuosi on vierähtänyt siitä ja tuon testin tulos, pikkuinen kolmekuinen Ee, ihmetteli savulenkin tunnelmaa milloin Manducassa, milloin vaunuissa. Pääosin tosiaan ihmetteli (välillä toki nukkui), koska päikkärit ei ole Een taitolaji ollut viime viikkoina. Ja kukapa sitä kivan tapahtuman ohi haluaisikaan nukkua.

Tähän väliin on pakko sanoa, että tää juoksutapahtuma ei nyt varmasti varsinaisesti tue fysioterapeutin kehoitusta aloittaa hiljakseen juoksentelut. Mutta se ympyrä! Sen verran annoin kuitenkin armoa, että kympin raasto jäi odottamaan tulevia juhannuksia. Matkana oli siis norttisarjan kolme puolikas. Luulen kyllä, että tämäkin taitaa olla himppasen yläkanttiin. Oma sykemittari taisi näyttää matkaksi 3,3km. Oli mitä oli, kello pysähtyi aikaan 16.54. Tämänkin vuoden Kiimasen savulenkki yllätti positiivisesti, vaikka kyllähän tuossa kaikkien aikojen surkeimmasta menosta oli kysymys. Keskivauhti 5min.18s. pidemmälläkin matkalla, aina puolimaratoniin saakka, olisi jokunen vuosi sitten ollut ihan vitsi. Mutta jos kolme viimeistä maaliskuuta on mennyt joko leikkauspöydällä tai synnytysvuoteessa, niin menkööt, heh.



Sellainen oli lylleröpyllerön tämän vuotinen juhannushölkkä. Jos ensi juhannuksena olisi päässyt tuosta lylleröstäkin, niin varppina nousee askel kevyemmin. Ihme kyllä, kovin jumiin en itseäni tuolla junttauksella saanut. Nyt voi sitten aloitella rauhakseen sitä juoksua. Juhannukset on taputeltu ja meillä alkoi tänään Een kanssa viikko kaksisteen. Jii lähti perinteiselle kalareissulleen Lappiin. Viimeinen vuorokausi on enteillyt, että ollaan tosi hyvä kombo. Een päikkärit on vähän lyhyenlaisia ja mulla taas ollut vähän yöunivaikeuksia. Eellä saattanee olla myös hampaita tuloillaan ja kas, meitsinkin viimeinen alaviisuri ilmoitti olemassaolostaan. Noilla viisureilla on sitten tapana oireilla eniten väärään aikaan ever. Kiva viikko meillä varmasti on edessä, vaikka ikävääkin saattaa molemmilla olla.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille ja jos saatais se kesäkin!

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Raskaudesta palautumisen tilanne ammattilaisen silmin

Maanantaina oli kauan odotettu aika lantionpohjaan ja vatsalihasten erkaumaan paneutuneelle fysioterapeutille. Täällä Jyväskylässä toimii Hyvinvointi palvelut Anne Leikas. Olen tavannut osaavaa ja ystävällistä terveys- ja hyvinvointialan henkilöstöä vaikka ja kuinka paljon. Annen kohdalla voidaan kuitenkin puhua jo erityisen yksilöllisesti ihmisen kohtaavasta rautaisesta ammattilaisesta. Näin kokonaisvaltaisesti ihmistä katsovaa ammattilaista en ennen ole tavannut (ja olen tosiaan tavannut niitä paljon!).  Mainittakoon myös, että tämä ei ole minkäänsortin yhteistyöpostaus, vaan ihan vilpitön kiitos!

Anne siis katsoi keskilinjan, joka omalla kohdalla oli navan kohdalla hieman yli ihanteellisen. Tässä kohtaa puhuttiin milleistä, ei senteistä, eli ei lainkaan huolestuttavaa kolme kuukautta synnytyksen jälkeen. Alhaalla ja ylhäällä lukemat olivatkin jo todella hyviä. Keskilinja oli kauttaaltaan jämäkkä ja erittäin hyvin pitävä (myös navan kohdalta), joten tilanne siis todellakin on hyvä. Samoin lantionpohjan lihaksisto oli priimakunnossa ja osasin niitä myös hyvin aktivoida oikein. Syvät vatsalihakset aktivoituvat hyvin ja automaattisesti tueksi erilaisissa liikkeissä. Seuraavina kuukausina homman nimi on hankkia lisää voimaa syville vatsalihaksille ja näin saada lantion tuki ja hallinta vielä paremmaksi. Lantionpohjaa harjoittelen myös. Kun tovin olen harjoitellut Annen antamilla liikkeillä, voin alkaa ensiksi harjoitella vinoja vatsoja ja hiljalleen siitä sitten suoria vatsoja. Periaatteessa jo nyt voisin vinojen vatsalihasten harjoittelemisen aloittaa, mutta en häviä mitään, jos teen hommat varman päälle. Myös juoksemisen aloittamiseen sain "luvan". Hiljakseen tietysti ja aluksi enemmän kävelyä. Jee!



Keskivartaloni oli kuin olikin paremmassa kunnossa, kuin osasin odottaa. Samoin palautuminen kolmen kuukauden takaisesta synnytyksestä oli pidemmällä kuin ajattelin. Kerrankin siis uutisia näin päin! Siinä, missä niveleni on yliliikkuvaa sorttia (vamma-alttius) taitaa kudostyyppini olla taas palautumista edistävää sorttia. Tulevaisuudessa juoksujuttujen heikoin lenkki lie tämä paino, joka on totta vie jämähtänyt. Kymmenkunta kiloa olisi siis matkaa raskautta edeltävään painoon. Imetyksen tuen facebookista olen lukenut, että ilmeisesti kaikilla ei imetys olekaan mikään taikajuttu lähtöpainon saavuttamiseksi. Niinpä vähän hirvittää kuinka nämä jalat jaksaa ottaa vastaan, sillä mitään pikadieettejä en voi eikä kannata nyt (tai milloinkaan) tehdä. Toivon (ja edelleen jaksan uskoakin), että jatkamalla tätä linjaa paino kyllä hilautuu alaspäin. Jos se ei viimeistään imetyksen loputtua tapahdu, voi silloin ottaa kovempia aseita käyttöön. Ehkä se myös hilautuu tämän imetyksen aikana, sillä eihän synnytyksestä kuitenkaan ole vasta kuin kolme kuukautta. Vaikka Ee kasvaa ja kehittyy hurjaa vauhtia, pitäisi muistaa, että mun palautuminen kaikkinensa ei varmasti ihan samaa tahtia käy. Ja siis kyllä, nyt pitäisi olla todellakin iloinen keskivartalon lihasten ja sidekudosten tilasta, eikä märehtiä siinä olevia rasvakudoksia.

Uutta käyntiä ei suoriltaan sovittu. Anne epäili, että pärjään kyllä varsin hyvin ilmankin. Elokuussa kuitenkin halutessa voidaan tilanne vielä varmistaa. Katsotaan miltä tuntuu. Mikäli vähänkään epäilyttää, niin herkästi kyllä aion olla yhteydessä Anneen. Suosittelen muitakin äitejä ja äidiksi tulevia varaamaan aikaa keskivartalon tilanteen kartoittamiseksi. Tapaaminen oli moninverroin hintansa väärti.

Iloisin ja turvallisin mielin siis kohti tulevia haasteita!

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Something about me

Saattaapa olla, että vauva- ja äitiysjutustelujen myötä joukkoon on eksynyt muutama uusikin lukija, joten tähän väliin muutama sananen itsestäni ja elämästäni. Täällä siis kirjoittelee kohta 33-vuotta (!) täyttävä monipuolisesti liikkuva tyttö Jyväskylästä. Blogin nimi Wannabe Juoksija juontaa juurensa aikaan, kun juoksu oli suuri (ja ainoa) intohimo. Tekevälle sattuu ja tapahtuu ja niin myös omalla kohdalla kävi. Ensiksi pitkä rasitusvamma ja sitten nilkkamurtuma. Jalkaa operoitiin edellisen toimesta kahteen otteeseen keväällä 2015 ja 2016. Rasitusvamman vuoksi olin ollut juoksemisesta niin sanotusti telakalla jo kauan ennen ensimmäistä operaatiota. Nämä vuodet opetti, että elämässä on muutakin liikuntaa, kuin juoksu. Virittelin vanhan punttiharrastuksen, ostin sukset, ostin pyörän. Siinä sivussa kävin milloin painonnosto-opetuksessa, milloin suunnistuskoulussa. Talsin metsässä, lyhyempään ja pidempään. Yhtä-äkkiä juoksun lisäksi oli monta muutakin intohimoa. Vammailussa ja tapaturmissa on siis aina jotain hyvääkin.



Perheeseen kuuluu Jarppa, eli Jii ja pikkuinen poika Ee. Blogin alkuaikoina asustin itsekseni enemmän tai vähemmän keskustakaksiota, mutta nyt asustetaan niin ikään kerrostalokolmiota muutaman kilometrin päässä keskustasta metsän ja ulkoilualueiden laitamassa. Yhteistä taivalta meillä on takana, ööö, 8+2 vuotta. Ensin reilu pari vuotta vähemmän tosissaan ja sitten tosi tosissaan, heh. Aika tosiaan vierii. Maaliskuussa meille syntyi ihana pieni poika, joka arvatenkin on sulattanut meidän molempien sydämet. Kotoisin oon Etelä-Pohjanmaalta, suuresta perheestä. Aakeellalaakeella on kyllä erityinen sija sydämessä, mutta en osaisi sinne enää kotiutua. Rakastan liikaa mäkiä ja järviä. Sisarusten kanssa ollaan tosi läheisissä väleissä ja tällä hetkellä yksi heistä asuu täällä Jyväskylässä. Sanon tällä hetkellä, koska pitkään meitä oli täällä kolme. Samaten tietysti elämään kuuluu tärkeänä osana ystävät, joista osa on ollut matkassa mukana ihan sieltä lapsuudesta saakka ja osa taas vähän vähemmän aikaa. Tärkeitä kuitenkin kaikki.

Ammatiltani olen hoitaja. Useamman vuoden tein lähihoitajan työtä, kunnes aikuisopiskelin itseni sairaanhoitajaksi. Muutamat viime vuodet oon tehnyt ssairaanhoitajan työtä, viimeisimmäksi sydänpotilaiden parissa. Tällä hetkellä kuitenkin äitiyslomailen. Työstäni olen todella innostunut ja äitiyslomallekin jäin ns. "mielenkiintoisesta vaiheesta". Elikkä kun aika on, tulen ihan mielelläni jatkamaan työelämässä siitä, mihin vuodenvaihteessa jäin. Sitä, milloin tuo aika on, en tällä hetkellä osaa sanoa. Työstä ei tällä blogissa ole juuri tullut höpöteltyä ihan tarkoituksella.



Blogin kantavana teemana on liikuntaan, terveyteen ja hyvinvointiin liittyvät asia lifestyletwistillä. Omasta historiasta tällä saralla löytyy kilpaurheilua, painonpudostusta, uudelleeninnostumista enemmän ja vähemmän tosissaan, välillä kovaakin kritiikkiä itseä kohtaan ja sitten taas armollisempaa asennetta. Harrastin siis lapsuudessa ja nuoruudessa kilpaurheilua, joka loppui täydellisesti teini-iässä. Jossain vaiheessa täysi-ikäisyyden kynnyksellä elin superlaiskaa ja epäterveellistä elämää, kunnes reilu kymmenen vuotta sitten liikunta tuli taas isoksi osaksi mua. Tuolloin reilu kymmenen vuotta pudotin myös painoa reilu 30 kiloa yhden vuoden aikana ihan vain ateriarytmin, perusterveellisen safkan, kohtuullisten annoskokojen ja liikunnan avulla. Iso muutos pienessä ajassa ja tuolloin tasapainoilin liikuntariippuvuuden kanssa ja hakusassa oli myös suhde syömiseen ja omaan kroppaan. En kuitenkaan koe poteneeni varsinaista häiriökäyttäytymistäkään, joskaan suhdetta ei mutkattomaksikaan voinut kutsua. Siitä sitten hiljalleen asiat kuitenkin loksahtivat järkeviin uomiinsa ja painokin hieman nousi ylöspäin, mikä oli tosi ok. Blogin kirjoitushistorian ajan oon ollut tosi sinut itseni kanssa ja viimeistään nilkkavammat vei viimeisetkin karkeimmat nipotukset harrastamisesta.


Tämmöistä itestä näin nopeesti kirjoiteltuna. Mua kiinnostaa myös keitä te lukijat ootte, eli kertokaa ihmeessä tekin itestänne! Myös mahdollisen oman blogin voi linkata kommentteihin! Lisäksi jos on jotain postaustoiveita tai aiheita, josta haluasitte lukea tai tietää, niin heittäkääpä ehdotuksia!

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Enää en...

Niin vaan on käynyt, että tänne blogin ääreen on himppasen verran haastavaa ollut aina keretä. Etenkin nyt päivät tuntuu menevän tosi vauhdikkaasti, kun Een päiväunet on mitä on. Sanovat, että alle kolmekuukautisen kanssa ei ole mitään rytmiä. Meillä tulee se kolme kuukautta täyteen ensi viikolla ja rytmit taas on katoavaa sorttia. Entisille pitkille päikkäreille on saanut sanoa heipat ja sitä rataa. Poika on kuitenkin hyväntuulinen, joten tuskin välillä aika minimaalisista päiväunista on haittaa. Luulen, että viime viikkoina opitut uudet asiat (mm. kääntyminen, kaikenlainen hihkuminen ja punkaaminen jne. ) verottaa vähän uniakin nyt. Kovaa vauhtia poika kasvaa ja kehittyy. Toisaalta sitä iloitsee uusista taidoista, mutta toisaalta se taas tuntuu, että olis vaan makoillut meritähtenä vielä hetken aikaa mun pikkuinen vauva. Pikkuinenhan hän toki on edelleen... Ehkä vielä kymmenen vuoden päästäkin, hah.



No, on paljon muitakin isompia ja pienempiä juttuja, mitä ei tule tehtyä ihan samalla tapaa kuin ennen. mm.
  • ...en enää seuraa yhtään mitään televisiosta. Televisio ja sen tarjonta ei ole enää vuosiin kuulunut isona osana mun elämää, mutta nyt tuntuu, että ihan sama, vaikkei omistaisi koko vekotinta. Luulin, että vauva-aikana tulisin seuraamaan sitä, mutta kävikin ihan päinvastoin.
  • ...poislukien taustalla pyörivä aamu-tv. Joka sitten on paperisen sanomalehden ohella lähes ainoita uutislähteitä. En enää siis seuraa uutisia samalla pilkuntarkalla silmällä kuin ennen. On ihan riittävää tietää, että paikassa x on tapahtunut terroriteko, eikä mun tarvitsee tietää tekijää tai uhreja nimeltä ja heidän kaikkia tautojaan. Ehkä tässä on kyse vähän itsesuojelustakin. Uutiset kun isolta osin on aika masentavaa luettavaa.
  • Ruokapolitiikkakin on vähän muuttunut. Syön ehkä enemmän eineksiä (toim. huom. uunikasvikset voi olla pakasteesta eikä aina tuoreita jne.) siitä yksinkertaisesta syystä, että ruoanlaittohommaa en ole aivan optimaalisella tavalla saanut pyörimään. Ei vaan aina jaksa kokkailla Een nukkuessa ja hänen valveillaollessaan ei taas aina pysty.
  • En myöskään ota enää juurikaan annos- ja kattauskuvia. Ihan vaan siitä yksinkertaisesta syystä, etten enää kata tai asettele annoksia lautaselle kauniisti. En ainakaan yhtä usein kun ennen. Ihan sama, kunhan tulee syödyksi.
  • Sanomattakin selvää, että en urheile enää about kahdeksaa tuntia viikossa itekseni.
  • ...ja kun urheilen, en vatvo lähtemisiäni tai menemisiäni. Kun salillelähtöön on mahdollisuus, on sinne ampastava, eikä vatvottava itselle sopivaa ajankohtaa ja sitä että söiskö ennen vai jälkeen ja meniskö nyt ja mitä pukis päälle ja plaa, plaa, plaa.
  • Kotoalähdöt ei aina suju kuin strömssössä. Een syntymän jälkeen oon mm. lähtenyt kotoa jättäen ulko-oven apposen auki käytävään. Ja tää ei oo tapahtunut kerran , vaan kaksi kertaa. Toisella kertaa naapurin mummo otti selvää numerotiedustelusta puhelinnnumerot ja soitti, että meidän ovi on ollut koko päivän auki. Hienoa, että naapuri (94v.) huolehtii musta (32v.) :D.
  • ...muutenkin oon ollut luvattoman usein myöhässä tapaamisista, kirjaimellisesti joutunut juosta neuvolaan, tehnyt päällekkäisbuukkauksia ja muuta mitä ennen ei tapahtunut koskaan. Todella ärsyttävää, vaikka kyse olis vaan viidestä minuutista. Toisen ajan hukkaamista sellainen! Imetysdementiaa vai mitä?
Tällaisia juttuja tällein äkkiseltään tulee mieleen. Tavallaan tämä elämän vaihe on kiireinen, mutta tavallaan taas ei. Kyllä työ- tai opiskeluelämä osaa kanssa olla kiireistä, vähän erilailla vaan. Vaikka välillä on haipakkaa, näen tämän vaiheen kuitenkin ainutlaatuisen lungina. Voit tuosta noin vaan lähteä pistäytymään pohjanmaalla tai jotain. Viikonloppuna mietit ketä ja mitä minäkin päivänä seuraavalla viikolla tapaisit tai tekisit. Ei tarvitse toivoa työvuoroja ja sitä rataa.

Blogia en harvasta postaustahdista huolimatta aio kuopata ja toivottavasti tekin jaksatte notkua menossa mukana! Ensi viikolla ainakin luvassa juttua fysioterapiakäynnistä. Maanantaina nimittäin vihdoin koittaa aika fysioterapeutille / liikuntafysiologille, joka on perehtynyt synnytyksestä palautumiseen ja synnytyksen jälkeiseen liikuntaan. Pitäkäähän peukkuja, että paikat on niin sanotusti hyvällä mallilla!

Hyvää viikonloppua!


lauantai 3. kesäkuuta 2017

Epämukavuusalueilla

Epämukavuusalue. Tuo urheilusta tuttu termi. Jotkus näkee epämukavuusalueen olevan suoraan verrannollinen vaikkapa sykkeisiin. Pk-alueella liikkuminen on mukavaa, vk-alueella taas epämukavaa. Ehkei jako kuitenkaan ole niin yksioikoinen. Itse näen epämukavuusalueen ennemminkin sellaisena toimintana, että menee tekemään jotain uutta ja haastavaa juttua. Esimerkiksi suunnistuskoulu ja painonnostotreenit oli sellaista. Epämukavuusalueelle menemistä. Ei oikein osaa hommaa ja miettii, että kuinkahan kaikki sujuu. Kun sinne sitten vaan menee ja tajuaa, että kaikki sujuu ihan hyvin, tulee hyvä fiilis. Tiedätte varmaan, mitä tarkoitan?



Tässä vanhemmuudessa on kyllä huomannut menevänsä vähän väliä epämukavuusalueella. Nyt kaikki blogin liikuntapostauksia fanittavat lukijat huokaisee syvään. Ei jumankekka minkä aasinsillan se nyt keksi vauvajuttuihin, heh. Aika moni juttu, mitä teet ekaa kertaa vauvan kanssa, on sellainen. Ihan ekat epämukavuusalueelle menemiset oli julki-imettäminen, julkinen liikenne ja autolla ajo vauva kyydissä. Ihan ekana sinne siskon luo Vaajakoskelle. Reilun kymmenen kilometrin päähän. Sitten mummolaan pohjanmaalle. Reilun sadan kilometrin päähän. Ekana bussilla kotoa kaupunkiin muutaman kilometrin verran ja pian junalla muutaman sadan kilometrin päähän.

Tuossa viikolla oltiin ekaa kertaa kaksisteen junalla reissussa. Matkattiin Jyväskylästä Seinäjoelle, josta mun pikkusisko tuli hakemaan meidät luokseen Kauhajoelle. Kauhajoki oli ehdottoman positiivinen yllätys. Samoin junalla matkustaminen vauvan kanssa. Autoa inhimillisempi (ja vihreämpi!) vaihtoehto reissaamiselle. Hippasen verran oon ylpeä itestäni. En tiedä, mutta luulen, että moni esikoisen äiti-ihminen saattaa helposti jättää menemättä sinne epämukavuusalueille. Eikä siinä mitään, jos tykkää olla kotosalla. Me ollaan aika paljon Een kanssa liikuttu ja jollain tavalla se tuntuu nyt jopa tärkeämmältä, kuin ennen Eetä. Se, että sä otat ja menet ja teet erilaisia asioita. Tai en mä tiedä tärkeämmältä, mutta ainakin virkistävämmältä.



Se, miksi tällä kertaa kahden reissattiin, johtui Jiin töistä. Hänellä kun oli yövuoroviikko ja ne on vähän ankeita. Koko ajan itellä on huono omatunto. Tuntuu, että oon ihan liian hiljainen Een kanssa kommunikoidessa ja samaan aikaan ihan liian äänekäs Jiin unia ajatellen. Seuraava yövuoro on joskus aikaisintaan syksyllä. Ja kohta, ihan kohta, alkaa myös kesälomat tässä perheessä. Jee.