maanantai 25. syyskuuta 2017

Hän on puolivuotias!

Tää puoli vuotta on ollut ihmeellistä aikaa. Sitä rakkauden määrää, jonka tuo pieni ihminen on meidän elämään mukanaan tuonut, ei mitenkään päin saa kuvattua lauseiksi tänne. Ja vaikka sitä kuinka paljon etukäteen kuvitteli, oli se vaan vieläkin suurempaa, järisyttävämpää ja ihmeellisempää. Hän ja elämä hänen äitinään on päivittäinen kiitollisuuden aihe. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa ihan vähän henkilökohtaisempaa asiaa. Millainen vauva meidän pikkuinen puolivuotias onkaan.

Eläväinen. Se sana tuli joskus Jiillä mieleen ensimmäisenä. Sitä hän todella on. Iloinen. Ei ole montaa, peräti yhtään, aamua ollut, kun ei olisi saanut nähdä hymyilevää vauvaa vieressään. Toki hän huonoillakin fiiliksillä on uniltaan herännyt, muttei koskaan yöunilta. Vauhdikas. Aika usein on kova meno tutkimaan jotain. Utelias siis varmasti myös. Sitä yhtä asiaa ei kuitenkaan jakseta tutkia hirmuisen pitkään. Varmaan näiden piirteiden vuoksi hänellä on ollut niin kova kiire eteenpäin niin kovin varhaisessa vaiheessa. Vahvatahtoiseksi sanoi neuvolan terkka joskus. Suora hän ainakin on. Osaa niin sanotusti ilmaista harminsa kyllä. Ja tahtoaan muutenkin. Harmeja ei kuitenkaan kovin usein ole ja jos on, niin ne myös helpottavat nopeasti. Hurmuriksi on moni sanonut. perustellusti. Hän kyllä hymyilee takaisin vieraallekin. Viime aikoina on kyllä ruvettu vähän varmistelemaan äitiltä tätä, heh.

Nukkuminen ei ole hänen vahvin lajinsa. Äitin mielikuvat megalomaanisen pitkistä vaunukävelyistä ja vaunuissa nukkuvasta vauvasta. No, jäivät ensimmäisten kuukausien jälkeen mielikuvaksi. Niinkuin nuo megalomaanisen pitkät unetkin. Niin yöllä kuin päivällä. Päikkäreitä nukutaan kyllä ulkona vaunuissa, mutta niiden on oltava liikumatta. Tai nukutaan ainakin vähän pidempään, kuin niissä liikkuvissa vaunuissa. Ehkä. Vaikka kyllä minä häntä ymmärrän. Jos sen sinne vaunukoppaan tiedostaa, että nyt ulkopuolella ehkä tapahtuu jotain, niin toki siitä haluaa olla tietoinen. Nukahtamisessa hän on kyllä yleensä kohtalaisen hyvä. Ollut ainakin tähän saakka. Vasta alkaneet ruokatouhut on myös osoittanut hänen olevan aktiivinen, minä itse -tyyppi. Se ei varsinaisesti tullut yllätyksenä.

Helppo. Sanoisin, että varsin helppo vauva. Ollaan jonkin verran reissailtu kaksisteen Etelä-Suomessa ja Pohjanmaan rannikolla, johon autoilukilometrejä tulee useampia satoja, eikä mua ole koskaan epäilyttänyt etteikö kaikki sujuisi hyvin. Aiemmin kirjoitin noista "eka kertaa" -fiiliksistä uudessa arjessa (löytyy täältä, klik!) ja täytyy kyllä sanoa, että Een kanssa niille arjen epämukavuusalueille on ollut erittäin helppoa ja palkitsevaa mennä.

Voitte ehkä uskoa, että arki hänen kanssaan on vilkasta. Aika on mennyt vauhdilla ja toisaalta taas tuntuu, kuin hän olisi ollut elämässämme aina. Vaikka äitiys verottaa moniakin juttuja elämästä, niin ihan varma on se, että takaisin saa moninkertaisesti enemmän. Enemmän, kuin edes kuvittelin. Meidän ihana pikkuinen vauva!

15.9.2017




torstai 14. syyskuuta 2017

Kynnyssyketestissä!

Sain edellisjouluna Jiiltä lahjaksi lahjakortin Sports Labille, joka on siis KIHUn kaupallistama kuntotestaus-, valmennus- ja fysioterapiapalveluita tarjoava yritys. suunnitelmana oli käyttää tuo lahjakortti viime kesänä, kunhan nilkkaleikkauksesta olisi kerinnyt vähän kuntoutumaan. No ennen sitä Ee kuitenkin ilmoitti tulostaa, joten sovittiin, että voin käyttää lahjakortin sitten, kun oon siihen valmis. No edelleenkään en koe olevani millään lailla valmis (vaikka kuntotestauksen ideahan ei todellakaan ole se, että harjoitellaan alle, i know, i know!), mutta sinne kuitenkin tässä pari viikkoa siiten suuntasin kynnyssykkeitä määrittämään. Samalle matolle tahkomaan kuormaa, kun Pärmäkoski ja kumppanit. Minä. Lylleröpyllerö. Ja vielä huonoimmassa kunnossa ever!

No mitä siellä sanottiin?? Siellä sanottiin mm. että..

  • ...mun aerobinen kynnyssyke on 149 bpm ja anaerobinen 174pbm. Maksimisyke oli 193pbm.
  • ...kynnykset tuli vauhdeissa 6min. 28s., 5min. 8s. ja 4min. 17s. Testi tehtiin matolla, eli tasamaalla juostessa vauhdit olisi inasen kovempia, mutta niin. Tasamaalla? Jyväskylässä? Hah, hah.
  • ...maksimi on vähän kynnyksiä vahvempi. Kaikenkaikkiaan kuitenkin hyvä tasapaino.
  • ...nyt vaan pk-treeniä ylä- ja ala-alueella, joihin sain sykerajat myös. Kuten myös vk-1 ja vk-2 alueelle kanssa. Ja tuota vk-puolta silloin, kun on energinen fiilis. Testaajalla itselläänkin oli pieni vauva, joten tietää varmasti myös empiirisesti mistä puhuu, kun näistä tämän ajan haasteista treenaamiseen tuli puhe.
  • ...en ole niin paskassa ja surkeassa kunnossa, mitä annan ymmärtää ja millainen fiilis on.
Olipa siis oikeasti todella hyvä käynti. Sain roppakaupalla vinkkiä ja motivaatiota, se lienee tärkeintä. Ja mikä kumma siinä on, että mulla silmä hakeutuu kuitenkin aina ensisijaisesti analysoimaan vauhteja. On vuodelta miekka ja kirves joku oletus, mitä vauhtia lenkki x tulisi juosta, että olisi jotenkin "hyvä". Näin kärjistettynä. Tähän asiaan saa tulla muutos ja voipi olla, että lenkillä saa jatkossa olla vaan pelkkä sykenäyttö. Käynnin päätteeksi mulle tuli niin lujaa sellainen "oma itseni -olo". Tää on kivaa. Vetää itsensä täysin maitohapoille. Tää on mielenkiintoista, se oma juttu ja tästä saa virtaa.

Synnytyksestä ja raskausajasta on oikeesti vasta kuusi kuukautta, vaikka pää yrittää kääntää asian välillä jo -muotoiseksi. Jos tässä kohtaan kuntotilanne on tämä ja lantionpohja syvine vatsoineen buenossa kunnossa, on varmaan syytä olla ihan tyytyväinen. Paino ei edelleenkään ole juuri suostunut tulemaan alaspäin, mutta pienen pientä vihreää valoa sekin on näyttänyt. Siitä, että paino tulisi alas, saisi paljon apuja lenkkeilyyn. Välillä tuntuu, että askel painaa siitä syystä ja varmasti niin onkin. Hassua, että kynnystulokset oli kuitenkin tuota luokkaa, vaikka tosiaan tämä kannettava "kuormakin" on sen kympin verran entistä elämää isompi. Joku viisaampi ehkä tietää onko sillä edes merkitystä.

Oli miten oli, tästä on hyvä jatkaa ja keväällä uudelleen!






sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Uniasioita

Mennäänpä siis taas siihen jokaisen vauvaperheen lempiaiheeseen. Nimittäin nukkumiseen. Vertaistukifoorumeissa tässä keskustelussa on usein tosi ärsyttävä sävy. Aina tuntuu löytyvän äitejä, joiden vauvat herää paaaljon useammin. "Voi kun meidänkin Elmeri heräisi vain viisi kertaa!" ja sitä rataa. Sitten on niitä äitejä, jotka olevinaan omalla toiminnallaan on saaneet vauvan nukkumaan hyvin. "Meillä opetettiin Maija heti nukahtamaan itse..." ja plaa plaa. Unohdetaan, että ollaan hei kaikki erilaisia. Vauvat ja äidit. Isätkin. Toisilla vauvoilla on paremmat nukkumistaidot jo ihan pienenä. Ja niillä vanhemmillakanssa. Katkonainen uni vaikuttaa jokaiseen eri tavoin. Joku saattaa kärsiä yhdestä herätyksestä enemmän kuin toinen kahdeksasta. Toiset isät nukkua posottaa samassa sängyssä heräämättä mihinkään ja toiset herää viereisessä huoneessakin. Se, että vertaistuellisiin keskusteluihin tuodaan sävyä, jossa toisen keskustelijan kokemaa tunnetta mitätöidään suoraan tai rivien välistä, ei auta yhtään ketään.

Meidän Ee on ehkä sellainen keskivertonukkuja. Tasaisena vaiheena meillä herätään kolmesti yössä, joista viimeisen herätyksen jälkeen (klo 5-6) saatan toisinaan jopa jäädä hereille. Sitten näitä ei niin tasaisia vaiheta löytyy myös. Silloin herätään reippaasti useammin, valvotaan kauemmin ja nukahdetaan huonommin. Oon tulkinnut, että huonouniset vaiheet aika vahvasti liittyy siihen, kun opitaan paljon uusia taitoja. Mullahan uniongelmat, katkonainen uni ja vaikeudet saada unenpäästä kiinni uudelleen, oli riesana jo raskausaikana. Joskus se ongelma onkin siis mulla, kun en saakaan itse nukahdettua uudestaan. Aika perussettiä siis.

Kuinka katkonaiset unet on vaikuttanut muhun? Toisinaan tuntuu hurjalta ajatella, että en ole nukkunut yli viittä tuntia yhtäsoittoisesti, öööö, ainakaan tänä vuonna, heh.  Koen, että arjessa oon kuitenkin yllättävän pirteä. Aktiivinen niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin. Aamut on edelleen parasta aikaa ja väsymys iskee vasta sitten iltapuolella, jos iskee. Aina ei iske. Silti kropassa tuntee univajeen. Katkonainen uni ei varmasti samalla tavoin palauta. Olen treenannut ennenkin väsyneenä ja varmaan keikkunut jonkinlaisen ylikunnonkin rajamailla joskus ja täytyy sanoa, että joskus on vahvasti tullut nuo tuntemukset mieleen. Huomaan myös, että aika usein kroppa tuntuu jotenkin kuormittuneelta fyysisesti. Palautumattomalta jostain, mitä en koskaan ole tehnytkään, heh. Kankealta ja raihnaiselta.

Saa nähdä kuinka pitkään yöherätyksiä ja yösyöttöjä jatkuu ja loppuuko ne itsekseen vai pitääkö asialle jotain joskus tehdä. Mulla on kuusi nuorempaa sisarusta ja äidin mukaan me kuulemma ruvettiin nukkumaan kaikki täysiä öitä aikaisin ja ihan itsestään. Samoin mun siskon molemmat muksut oli nukkunut yön läpi jo hyvän aikaa tässä vaiheessa. Kaikki täysimetettyjä, kuten Eekin. Neuvolan mukaan tää ei kuitenkaan ole mitään yleistä. Saa nähdä kuinka meidän käy. Odotuksia ei oikein ole suuntaan eikä toiseen, kuten ei ollut raskausaikanakaan. Millaisia kokemuksia sulla on?

Kuva pienen elämän alkuajoilta <3. Kuvassa myös turhakkeiden turhake. Unipesä.