maanantai 24. lokakuuta 2016

Ajatuksia syysmelankoliasta

Syksy ja sen tuoma melankolia on mulle tuttua juttua jo useilta vuosilta. Kun ruska on poissa ja pimeys tulee aina vaan aiemmin, valtaa mielen kummallinen melankolia. Mulla ei ole vaikeuksia harrastaa taikka syödä normaalisti, vaan vaikeudet koskevat lähinnä sosialisointia. Sen puutetta siis. Viihdyn kotona ja yksin, enemmän kuitenkin kaksin, mutta totuus on, että kaipaan tietyn verran myös muita ihmisiä ympärilleni. Tämä on asia, jonka kanssa syksyn melankoliassa saa olla tarkkana.

Tämä syksy on paristakin syystä todella erilainen. Oon juuri aloittanut työt uudessa paikassa. Siinä on sekä hyvät että huonot puolensa. Huono puoli on ehdottomasti se, että tykkäsin vanhasta työstäni ihan todella paljon. Se oli duuni mihin silloin valmistuttuani halusin, mutta syksy siellä oli hiljainen ja niinpä mulle tarjottiin jonkun kuukauden kestävää pestiä toisella erikoisalalla. Ajatuksena, että tule sitten vuodenvaihteessa takaisin. No kukaanhan ei tuolloin tiennyt, että en ole palaamassa takaisin silloin. Hyvä puoli on ehdottomasti se, että opin uusia asioita ja omaa osaamistaan on ehdottoman hyvä laajentaa.

Yllättävän rankkaa tämä on kuitenkin ollut. Ensinnäkin olikin kohtalaisen haikeaa ja surullista jättää suuresti pitämäni työ (älkää käsittäkö väärin, pidän työstäni edelleen) ja työkaverit, joihin ihan pikkaisen oli tutustunut. He tiesivät edes jotain henkilökohtaista musta ja yhtä-äkkiä ootkin päivät ihmisten keskellä, jotka ei tiedä musta yhtään mitään. Itse työ ja niiden asioiden pohtiminen ei ole tuntunut rankalta, mutta työyhteisöön sulautuminen on. Vikahan ei todellakaan ole heissä, vaan minussa. Tuntuu vaikealta sopeutua työyhteisöön, jossa tietää viivähtävän vain hetken. Olen tästä ehkä hieman ymmälläni. Kyllähän se sopeutuminen aina on ottanut aikansa, mutta koskaan aiemmin se ei mua juurikaan ole liikuttanut. Olenhan opiskelujen, harkkojen ja sijaisuuksien myötä viime vuosina tehnyt sitä kerta toisensa perään, joten mikään uusi tilanne tämä ei ole. Tämä yhdistettynä syksyn tuomaan antisosiaaliseen vaiheeseen huomaan kuluneen päiviä, olloin en ole jutellut Jarppaa lukuunottamatta mitään henkilökohtaista itsestäni. Niimpä joinain hetkinä ole saattanut tuntea jopa jonkinlaista yksinäisyyttä. Tiedän, että hiljalleen tämä tulee kuitenkin muuttumaan ja päivä päivältä sitä tutustuu, niin työhön kun työkavereihin.

Luulen, että asiaan on oman mausteensa tuonut myös raskaus. Hormonien muodossa ja muutenkin. Tutussa ja turvallisessa työyhteisössä työskenteleminen tietyllä tapaa normaalia haavoittuvammassa tilassa on, no turvallisempaa. Ja ehkä sitä turvallisuutta nimenomaan juuri nyt kaipaa. Jonain toisena hetkenä olisin menossa tuulta päin ja epämukavuusalueelle erittäinkin mielelläni. Sekin tunne on ihan uusi, sillä tähän saakka olen aina sietänyt ja jopa nauttinut epämukavuusalueella olemisesta ja itsensä haastamisesta. Epämukavuusalueella tarkoitan siis tutusta ja turvallisesta poikkeavaa, en sitä, että jokin työ olisi sananmukaisesti epämukavampaa. Omalla kohdallani siis raskaushormonien tuomat tunneasiat eivät ole olleet myytti, vaikka moni muu asia sellaiselta tuntuukin.

Näiden kaikkien ajatusten jälkeen on sitten muutaman kerran iskenyt se syyllisyys. Kuinka nyt voinkaan kokea näitä melankolisia tunteita, olenhan raskaana ja siitä kun kaikkien kehoitusten mukaan tulisi nauttia. Ja nautinhan minä, totta kai nautin. Aina en kuitenkaan ole saanut kiinni siitä, että mistä tarkalleen ottaen pitäisi nauttia. Siitä itse raskaudesta vaiko koko elämästä raskaus aikana? Nää melankoliset tunteet ei edes millään lailla liity raskauteen ja siitä huolimatta on syyllisyyden tunne ajoittain vallannut mieltä. Toki myös raskauteen, varsinkin sen alkuaikana, liittyi oikeastaan yllättävänkin paljon huolta ja pelkoa. Kun tuosta nauttimisesta niin kovin toitotetaan, niin välillä iskee tunne, kuin olisi jotenkin epäonnistunut. Ei raskaudessa vaan nauttimisessa, koska kyllä, sekin on kaikesta onnellisuudesta huolimatta sisältänyt asioita, josta en suoraan voi sanoa nauttivani. Onneksi on Jarppa, jolle voin tihrustaa nämä(kin) asiat ja hän ymmärtää. Tai on ainakin ymmärtävinään siten, että saan asiat tasapainoon. Eli yksinäinen, sitä en ainakaan ole.

Ehkä myös "kaamoksenhoitokeinoja" joutuu tänä syksynä punnita uudelleen. Urheilu kun ei samanlaista ole, vaikka sitä edelleen kuinka harrastaa. Ikä on tuonut herkkyyttä ja tunteet tulee muutenkin toisinaan aika lujina. Ihan kaikenlaiset tunteet, myös ne onnelliset. Raskaus on tehnyt ne vielä entistä voimakkaammiksi. Onneksi kohta alkaa joulu lähestyä ja joulufiilikset on mulla ollut vuosi vuodelta lämpöisempiä. Tänä vuonna luulen, että ne on oikein erityisen lämpöisiä. Ja kyllä. Kyllä mä kuitenkin syksystä nautin, melankolia mukaan luettuna :).


Miten teillä menee syksy? Ymmärrätkö yhtään syysmelankoliaa vai meneekö syksy siinä missä kevätkin? Entä ootko paljon vaihdellut työpaikkoja? Tunnistatko yhtään niitä ajatuksia?

5 kommenttia:

  1. Tsemppiä! Mä en ollut mikään raskausfanaatikko. Verenpaineet oli inhottavan alhaalla ja muutenkin kaikenlaisten juttujen seuraaminen oli stressaava (vauvan liikkeet; tuntuuko vai ei...jne. mikä on normaaleja tuntemuksia ja mitkä ei?). Nyt on tuollainen 7kk pikkupoika ja kokoajan elo ja olo muuttuu helpommaksi :) myös ne vatsalihakset on pikkuhiljaa palautuneet uomiiinsa. Liikuntaa on tullut vain vaunukävelyn muodossa, mut sitäkin enemmän. Niin ja töissä oli vaan otettava toisenlainen asenne, eikä huhkittava menemään niin kuin ennen. :)
    Mut hei, kyllä se siitä, keräät voimia niille ekoille kuukausille sitten vauvan kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :). Ihana kuulla, että on helpompaa. Joo, tuo liikkeiden seuraaminen on aiheuttanut mullekin huolen ajatuksia. Onneksi vähemmässä määrin nyt, kun vauva koko ajan voimistuu. Raskausfanaatikko, mikä sana :D.

      Poista
  2. Koitetaan ehtiä näkemään. <3

    VastaaPoista
  3. Suuri kiitos vinkistä! Kävin juuri laittamassa palautteen :).

    VastaaPoista

-Kiitos, että kävit.
-Kiitos, että kommentoit.
<3