torstai 19. lokakuuta 2017

Vauva safkaa ja muita ajatuksia

Een ruokailut on mennyt sillä tavoin, että täysimetin häntä puolen vuoden ikään saakka. Ee on kasvanut tasaiseen tahtiin nollakäyrää, eikä mun ole koskaan tarvinnut yhtään ajatusta laittaa siihen, että saako hän riittävästi maitoa. Meidän imetystaival tähän saakka on ollut kohtalaisen helppo. Ihan alussa mulla oli vähän kipuja, niinkuin asiaan kuuluu. Ee hallitsi ruokailuhommat hyvin ja kaikki lähti muutenkin käyntiin aikalailla helposti. Toki pientä haastetta matkan varrelle on osunut, mutta hyvin pientä verrattuna moniin muihin. Pullosta Ee on kyllä saanut joitain kertoja äidinmaitoa (jota on pakkasessa yllin kyllin edelleen).

Toisinaan tuli mieleen, että olisinko mieluummin äiti, joka kertoo imettäneensä sinne "about kuuteen kuukauteen, olisko viiteen ja puoleen, miten ne valmiudet nyt tuli esiin" jne. Kuulostaa aika paljon chillimmältä, kun imetin puoli vuotta. Jäykkää, mutta niin luonteenomaista mulle. Enhän mä koskaan vaikkapa nyt juokse about kymppiä. Tai ole yhtään missään kauheen chilli, hah! Uskokaa tai älkää, niin olen todella kyseenalaistanut sitä. Joskus nimittäin tuntuu, että puolen vuoden täysimetystä pidetään yhtenä sulkana äitiyden cv:hen. Mulle se on kiitollisuuden aihe. Ei minkäänsortin saavutus. Ja uskokaa tai älkää, olen tätä tosi paljon pohtinut. Omalla kohdalla alleviivaan myös sitä, että meidän taipaleeseen ei tosiaan ole vielä (kopkop!) sisältynyt isoja haasteita. Imetys on monessakin mielessä tosi hyvä juttu, mutta äitiyden mittari se ei missään nimessä ole. Enkä kunakuuna päivänä olisi halunnut hukata tätä ainutlaatuista aikaa suremalla tai taistelemalla tämän(kään!) asian ympärillä.

Hassua muuten, kuinka eritavoin terveydenhoitajat tulkitsee tuota kiinteiden aloitusikää. Tai tulkitsee on ehkä vähän väärä sana. Neljä kuukautta, kuusi kuukautta ja kaikki siltä väliltä ihan yhtä oikein, mutta sanotaanko sitten , että kannustaa. Toiset kannustaa aikaisempiin maisteluihin, kun taas toiset kannustaa kiireettömyyteen. Meillä tuo jälkimmäinen. Tokikaan meillä ei nyt ole esimerkiksi allergioita kummankaan vanhemman puolelta jne.




Nyt ollaan siis reilu kuukausi ruokailtu kiinteitä ja se sujuu ihan hyvin. Mullahan ei ole mitään käryä milloin vauva syö hyvin, mutta musta meidän vauva syö. Aika paljon ollaan sormiruokailtu, koska se oli tapa, joka lähti paremmin tulille. Iso osa ruoasta siis sormiruokaillaan, mutta kyllä meillä myös joissain tilanteissa soseillaan ja syötetään. Ruokailun takana ei todellakaan ole mitään ideologiaa. Musta vaan tuo sormiruokailuhomma on kivaa ja yleensä myös kaikille paljon iisimpää (ja joskus jopa siistimpää!). Tykkään tehdä ruokaa ja tehdään aika pitkälle ruokamme itse, joten samasta padasta -systeemi ja sormiruokailut on aika hyvin sujahtanut myös meidän arkeen. Isoja muutoksia omaan ruokailuun ei ole tarvinnut tehdä tai ylimääräistä vaivaa juuri nähdä. Imetyksen toivoisin jatkuvan sinne vuosikkaaksi, jolloin olisi mahdollista siirtyä sitten Valion antimiin. Toivotaan siis, että jatkokin sujuu hyvin.

Tämmöisiä ruokakuulumisia ja -ajatuksia täältä. Tietynlainen suorituskeskeisyys on herkästi alkanut leimata monia tekemisiäni, niin onnekseni se ei tähän äitiyteen ole ulottunut.
Toki jo ennen äitiyttä olin aika paljon päässyt tuosta piirteestä eroon. Tai ainakin oppinut valjastamaan sitä oikeisiin asioihin. Tästä oon todella onnellinen, sillä erilaisia foorumeita seuranneena on tullut olo, että tuo suorituskeskeisyys kukoistaa aika monilla. Ainoa oikean totuuden julistaminen ja toisaalta myös mielensäpahoittamisen ilmapiiri. Yhtä-äkkiä harrastusfoorumeiden ilmapiiri onkin näyttäytynyt ihan superrentona, heh. Muutenkin koen, että tää äitiys on tehnyt mut aina vaan vähemmän mustavalkoiseksi ihmiseksi. Monet jutut, mitä en ennen ymmärtänyt, on musta ihan ymmärrettäviä nyt, vaikken itse kyseisellä tavalla toimisikaan. Ja kyllä, joissain jutuissa toimin just niin, miten en ehkä ennalta olisi ajatellut toimivani.



Hyvää viikonloppua (ja tällä postaustahdilla myös sseuraavaa viikonloppua :D) kaikille! Toivottavasti jaksatte roikkua mukana, vaikka postaustahti on mitä on. En uhallanikaan hautaa tätä blogia, sillä tää on kiva paikka. Mitä teidän syksyyn kuuluu???

maanantai 2. lokakuuta 2017

Asiaa ja ajatuksia lähikirjastosta ja lukemisesta



Viikonloppuaamu, kello kahdeksan, mitähän tekis? Minäpä lähden kirjastoon! Lähikirjastoon puolen kilsan päähän. Täällä Kortepohjan kirjastossa on laajennetut aukioloajat, eli kirjasto on normaalisti auki maanantaista torstaihin klo 13-19 ja perjantaina klo 10-16. Kirjastokortilla ja PIN-koodilla kirjastoon pääseen arkiaamuisin klo 9 alkaen, perjantai-iltaisin aina klo 21 saakka ja viikonloppuisin jopa klo 8-21. Tämä on niin sanottua omatoimikirjastoa eli paikalla ei ole henkilökuntaa. Kirjastokortin ja PIN-koodin lisäksi asiakkaan tulee olla joko täysi-ikäinen tai aikuisen seurassa. Ihan superhieno homma! Olen kyllä vimpanpäälle lähikirjasto ihminen. Jos en itseni takia, niin muiden alueen asukkaiden. Aika monelle ikäihmiselle kirjasto on henkireikä. Lähikirjastot ei myöskään voi muuttua täysin tai läheskään täysin itsepalvelukirjastoiksi. Se, että lapsi pääsee kirjastoon, ensin aikuisen kanssa ja myöhemmin itsenäisesti, on mun mielestä panostus tulevaisuuteen. Lasten lukemisesta ollaan muutenkin huolissaan (klikkaa esimerkiksi tämä! Vanha, mutta edelleen ajankohtainen uutinen!) ja vaikka vanhemmilla ja muilla aikuisilla on iso rooli, ei lähikirjastojen sulkeminen ainakaan tilannetta helpota! Lähikirjastot on myös mulle tosi hyvä juttu. Vaikka kirjasto paikkana on pikkulapsuudesta asti tuttu, en oikein koskaan ole sopeutunut pääkirjastoon. Ihan liian iso ja kolkko paikka hyllyjen välissä haahuiluun ja kirjojen selailuun.

Voin hyvin allekirjoittaa edellä klikatun uutisen toteaman siitä, että mikäli lukuinnostus lapsuudessa syttyy, se myös säilyy ja nousee uudelleen esiin, vaikka suvantovaiheita olisi. Omalla kohdalla lukeminen on oikeastaan aina ollut tavalla tai toisella isostikin elämässä. Lapsuudesta muistan, että nuorempien sisarusten päiväuniaikaan äiti usein luki meille isommille. Itse opin lukemaan siinä 5-6 vuotiaana, pitäisi varmaan tarkistaa äitiltä. Kuitenkin reilusti ennen kouluikää ja aapisen tavaaminen tuntui ihan liian helpolta. Iskä oli kova lukemaan ja lapsuudesta muistankin, että sillä oli aina jokin kirja nenän alla iltaisin. Ihan parasta oli, kun lapsena mökkireissulla pötkötettiin vierekkäin omat kirjat nenän alla. Äiti siis toi kirjat elämään lukemalla meille ja iskä taas esimerkillään. Molemmilla lie iso vaikutus siihen, että pidän lukemisesta. Lukeminen on tavallaan sosiaalista: tykkään edelleen siitä, kun Jarpan kanssa luetaan hipihiljaa omia kirjojamme ennen nukkumaan menoa. Jos tulisi jotain mieleen, sen voisi sanoa, mutta suurimmaksi osaksi ollaan hiljaa. Siitä huolimatta olen aina perillä siitä, mitä hän lukee ja toisinpäin.



Kirjastossa muistan hypänneeni ihan pikkulapsesta saakka. Ensiksi äitin tai iskän kanssa: odotettu päivä ja sai taas kasan uusia kirjoja. Aika pienenä jo siellä kuitenkin ruvettiin käymään itsenäisesti. Lasten hyllyt vaihtui kohtalaisen pienenä nuorisohyllyihin ja nuorisoiässä luettiin jo aikuisillekin kirjoitettuja kirjoja. Neiti etsivät vaihtui Agatha Christieen ja tallidraamat laajeni jos jonkinlaiseen nyyhkykirjallisuuteen. Teininä kirjastoa tuli käytettyä myös muuhun, kuin itsetarkoitukseen: notkumiseen kavereiden kanssa. Lähtökohtaisesti piti kuitenkin osata käyttäytyä hyvin, sillä välit kirjastontäteihin piti säilyttää. Olihan lukeminen elinehto ja myös kaveripiirin muut tytöt oli kovia lukemaan. Kirjoja kierrätettiin kaverilta toiselle ja yhden lainan aikana saman kirjan kerkesi lukea monta tyttöä. Murrosikä siis vain kiihdytti lukemistahtia ja monenmonituista kertaa sitä tuli ahmittua peiton alla taskarin valossa kirjoja, kun valot olisi pitänyt sammuttaa jo aikapäiviä sitten.

Suvantovaiheita viihdekirjallisuuden suhteen on tullut myös itselle. Joskus on mennyt pitkiäkin aikoja ettei juuri ole tullut luettua. Joskus nuo suvantovaiheet ovat liittyneet opintoihin, joskus johonkin muuhun. Myönnän kuitenkin reilusti sen, että älypuhelin ja teknologia on varmasti myös omalla kohdallani ottanut aikaa perinteiseltä lukemiselta. Aika usein siellä sängyssä tulee pläräiltyä parit blogit, artikkelit ja uutiset siinä, missä jonain toisena aikana olisi lukenut pari aukeamaa kirjaa. Se on ehkä vähän surku, mutta varsinaisesti en ole asian eteen toistaiseksi mitään aktiivista tehnyt. Ennemmin tai myöhemmin ja isommin tai pienemmin tulee kuitenkin aina palattua kertomakirjallisuuden pariin. Viime vuosina on lukulistalla ollut paljon opiskelu- ja ammattikirjallisuutta. Harrastuskirjallisuutta olen myös lukenut aina kohtalaisen paljon ja nykyään mukaan mahtuu myös satunnaisesti ns. "self help -kirjoja" liittyen milloin mihinkäkin. Viimeisimpänä ehkä vauvan uneen, hah. Kertomakirjallisuuden parista omia suosikkeja on draamakirjallisuus, ns. "nyyhkytarinat". Monenlaiset ihmissuhdekuviot uppoaa kyllä, mutta pelkkää romanttista höttöä en jaksa lukea. Joinain aikoina tulee luettua dekkareita, etenkin pohjoismaalaisia. Lisäksi luen elämänkertoja tai tositapahtumiin perustuvia teoksia esimerkiksi jostain merkittävästä tapahtumasta jollekin ihmiselle. Aika paljon menee myös erilaisiin maailman kriiseihin liittyvää kirjallisuutta, jossa näkökulma lähes poikkeuksetta on tahtomattaan tilanteeseen joutuneen ihmisen/ihmisten tarina.

Nyt oman lapsen myötä lukemisen kulttuuria pitää entistäkin tärkeämpänä ja ehdottomasti haluan siirtää tuon perinnön eteenpäin!

Millaisia kokemuksia sulla on kirjastoista? Entä lukemisesta eri ikäkausina tai erilaisissa elämäntilanteissa? Millaista kirjallisuutta sä luet vai onko lukeminen edes kivaa? Oletteko te hyllyjen välissä haahuilijoita vai otan mitä tulin hakemaan -tyyppejä?

P.S. Postauksen kuvat Kortepohjan lähikirjastosta joskus vuosi(a?) sitten. Lempikirjastosta!

maanantai 25. syyskuuta 2017

Hän on puolivuotias!

Tää puoli vuotta on ollut ihmeellistä aikaa. Sitä rakkauden määrää, jonka tuo pieni ihminen on meidän elämään mukanaan tuonut, ei mitenkään päin saa kuvattua lauseiksi tänne. Ja vaikka sitä kuinka paljon etukäteen kuvitteli, oli se vaan vieläkin suurempaa, järisyttävämpää ja ihmeellisempää. Hän ja elämä hänen äitinään on päivittäinen kiitollisuuden aihe. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa ihan vähän henkilökohtaisempaa asiaa. Millainen vauva meidän pikkuinen puolivuotias onkaan.

Eläväinen. Se sana tuli joskus Jiillä mieleen ensimmäisenä. Sitä hän todella on. Iloinen. Ei ole montaa, peräti yhtään, aamua ollut, kun ei olisi saanut nähdä hymyilevää vauvaa vieressään. Toki hän huonoillakin fiiliksillä on uniltaan herännyt, muttei koskaan yöunilta. Vauhdikas. Aika usein on kova meno tutkimaan jotain. Utelias siis varmasti myös. Sitä yhtä asiaa ei kuitenkaan jakseta tutkia hirmuisen pitkään. Varmaan näiden piirteiden vuoksi hänellä on ollut niin kova kiire eteenpäin niin kovin varhaisessa vaiheessa. Vahvatahtoiseksi sanoi neuvolan terkka joskus. Suora hän ainakin on. Osaa niin sanotusti ilmaista harminsa kyllä. Ja tahtoaan muutenkin. Harmeja ei kuitenkaan kovin usein ole ja jos on, niin ne myös helpottavat nopeasti. Hurmuriksi on moni sanonut. perustellusti. Hän kyllä hymyilee takaisin vieraallekin. Viime aikoina on kyllä ruvettu vähän varmistelemaan äitiltä tätä, heh.

Nukkuminen ei ole hänen vahvin lajinsa. Äitin mielikuvat megalomaanisen pitkistä vaunukävelyistä ja vaunuissa nukkuvasta vauvasta. No, jäivät ensimmäisten kuukausien jälkeen mielikuvaksi. Niinkuin nuo megalomaanisen pitkät unetkin. Niin yöllä kuin päivällä. Päikkäreitä nukutaan kyllä ulkona vaunuissa, mutta niiden on oltava liikumatta. Tai nukutaan ainakin vähän pidempään, kuin niissä liikkuvissa vaunuissa. Ehkä. Vaikka kyllä minä häntä ymmärrän. Jos sen sinne vaunukoppaan tiedostaa, että nyt ulkopuolella ehkä tapahtuu jotain, niin toki siitä haluaa olla tietoinen. Nukahtamisessa hän on kyllä yleensä kohtalaisen hyvä. Ollut ainakin tähän saakka. Vasta alkaneet ruokatouhut on myös osoittanut hänen olevan aktiivinen, minä itse -tyyppi. Se ei varsinaisesti tullut yllätyksenä.

Helppo. Sanoisin, että varsin helppo vauva. Ollaan jonkin verran reissailtu kaksisteen Etelä-Suomessa ja Pohjanmaan rannikolla, johon autoilukilometrejä tulee useampia satoja, eikä mua ole koskaan epäilyttänyt etteikö kaikki sujuisi hyvin. Aiemmin kirjoitin noista "eka kertaa" -fiiliksistä uudessa arjessa (löytyy täältä, klik!) ja täytyy kyllä sanoa, että Een kanssa niille arjen epämukavuusalueille on ollut erittäin helppoa ja palkitsevaa mennä.

Voitte ehkä uskoa, että arki hänen kanssaan on vilkasta. Aika on mennyt vauhdilla ja toisaalta taas tuntuu, kuin hän olisi ollut elämässämme aina. Vaikka äitiys verottaa moniakin juttuja elämästä, niin ihan varma on se, että takaisin saa moninkertaisesti enemmän. Enemmän, kuin edes kuvittelin. Meidän ihana pikkuinen vauva!

15.9.2017




torstai 14. syyskuuta 2017

Kynnyssyketestissä!

Sain edellisjouluna Jiiltä lahjaksi lahjakortin Sports Labille, joka on siis KIHUn kaupallistama kuntotestaus-, valmennus- ja fysioterapiapalveluita tarjoava yritys. suunnitelmana oli käyttää tuo lahjakortti viime kesänä, kunhan nilkkaleikkauksesta olisi kerinnyt vähän kuntoutumaan. No ennen sitä Ee kuitenkin ilmoitti tulostaa, joten sovittiin, että voin käyttää lahjakortin sitten, kun oon siihen valmis. No edelleenkään en koe olevani millään lailla valmis (vaikka kuntotestauksen ideahan ei todellakaan ole se, että harjoitellaan alle, i know, i know!), mutta sinne kuitenkin tässä pari viikkoa siiten suuntasin kynnyssykkeitä määrittämään. Samalle matolle tahkomaan kuormaa, kun Pärmäkoski ja kumppanit. Minä. Lylleröpyllerö. Ja vielä huonoimmassa kunnossa ever!

No mitä siellä sanottiin?? Siellä sanottiin mm. että..

  • ...mun aerobinen kynnyssyke on 149 bpm ja anaerobinen 174pbm. Maksimisyke oli 193pbm.
  • ...kynnykset tuli vauhdeissa 6min. 28s., 5min. 8s. ja 4min. 17s. Testi tehtiin matolla, eli tasamaalla juostessa vauhdit olisi inasen kovempia, mutta niin. Tasamaalla? Jyväskylässä? Hah, hah.
  • ...maksimi on vähän kynnyksiä vahvempi. Kaikenkaikkiaan kuitenkin hyvä tasapaino.
  • ...nyt vaan pk-treeniä ylä- ja ala-alueella, joihin sain sykerajat myös. Kuten myös vk-1 ja vk-2 alueelle kanssa. Ja tuota vk-puolta silloin, kun on energinen fiilis. Testaajalla itselläänkin oli pieni vauva, joten tietää varmasti myös empiirisesti mistä puhuu, kun näistä tämän ajan haasteista treenaamiseen tuli puhe.
  • ...en ole niin paskassa ja surkeassa kunnossa, mitä annan ymmärtää ja millainen fiilis on.
Olipa siis oikeasti todella hyvä käynti. Sain roppakaupalla vinkkiä ja motivaatiota, se lienee tärkeintä. Ja mikä kumma siinä on, että mulla silmä hakeutuu kuitenkin aina ensisijaisesti analysoimaan vauhteja. On vuodelta miekka ja kirves joku oletus, mitä vauhtia lenkki x tulisi juosta, että olisi jotenkin "hyvä". Näin kärjistettynä. Tähän asiaan saa tulla muutos ja voipi olla, että lenkillä saa jatkossa olla vaan pelkkä sykenäyttö. Käynnin päätteeksi mulle tuli niin lujaa sellainen "oma itseni -olo". Tää on kivaa. Vetää itsensä täysin maitohapoille. Tää on mielenkiintoista, se oma juttu ja tästä saa virtaa.

Synnytyksestä ja raskausajasta on oikeesti vasta kuusi kuukautta, vaikka pää yrittää kääntää asian välillä jo -muotoiseksi. Jos tässä kohtaan kuntotilanne on tämä ja lantionpohja syvine vatsoineen buenossa kunnossa, on varmaan syytä olla ihan tyytyväinen. Paino ei edelleenkään ole juuri suostunut tulemaan alaspäin, mutta pienen pientä vihreää valoa sekin on näyttänyt. Siitä, että paino tulisi alas, saisi paljon apuja lenkkeilyyn. Välillä tuntuu, että askel painaa siitä syystä ja varmasti niin onkin. Hassua, että kynnystulokset oli kuitenkin tuota luokkaa, vaikka tosiaan tämä kannettava "kuormakin" on sen kympin verran entistä elämää isompi. Joku viisaampi ehkä tietää onko sillä edes merkitystä.

Oli miten oli, tästä on hyvä jatkaa ja keväällä uudelleen!






sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Uniasioita

Mennäänpä siis taas siihen jokaisen vauvaperheen lempiaiheeseen. Nimittäin nukkumiseen. Vertaistukifoorumeissa tässä keskustelussa on usein tosi ärsyttävä sävy. Aina tuntuu löytyvän äitejä, joiden vauvat herää paaaljon useammin. "Voi kun meidänkin Elmeri heräisi vain viisi kertaa!" ja sitä rataa. Sitten on niitä äitejä, jotka olevinaan omalla toiminnallaan on saaneet vauvan nukkumaan hyvin. "Meillä opetettiin Maija heti nukahtamaan itse..." ja plaa plaa. Unohdetaan, että ollaan hei kaikki erilaisia. Vauvat ja äidit. Isätkin. Toisilla vauvoilla on paremmat nukkumistaidot jo ihan pienenä. Ja niillä vanhemmillakanssa. Katkonainen uni vaikuttaa jokaiseen eri tavoin. Joku saattaa kärsiä yhdestä herätyksestä enemmän kuin toinen kahdeksasta. Toiset isät nukkua posottaa samassa sängyssä heräämättä mihinkään ja toiset herää viereisessä huoneessakin. Se, että vertaistuellisiin keskusteluihin tuodaan sävyä, jossa toisen keskustelijan kokemaa tunnetta mitätöidään suoraan tai rivien välistä, ei auta yhtään ketään.

Meidän Ee on ehkä sellainen keskivertonukkuja. Tasaisena vaiheena meillä herätään kolmesti yössä, joista viimeisen herätyksen jälkeen (klo 5-6) saatan toisinaan jopa jäädä hereille. Sitten näitä ei niin tasaisia vaiheta löytyy myös. Silloin herätään reippaasti useammin, valvotaan kauemmin ja nukahdetaan huonommin. Oon tulkinnut, että huonouniset vaiheet aika vahvasti liittyy siihen, kun opitaan paljon uusia taitoja. Mullahan uniongelmat, katkonainen uni ja vaikeudet saada unenpäästä kiinni uudelleen, oli riesana jo raskausaikana. Joskus se ongelma onkin siis mulla, kun en saakaan itse nukahdettua uudestaan. Aika perussettiä siis.

Kuinka katkonaiset unet on vaikuttanut muhun? Toisinaan tuntuu hurjalta ajatella, että en ole nukkunut yli viittä tuntia yhtäsoittoisesti, öööö, ainakaan tänä vuonna, heh.  Koen, että arjessa oon kuitenkin yllättävän pirteä. Aktiivinen niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin. Aamut on edelleen parasta aikaa ja väsymys iskee vasta sitten iltapuolella, jos iskee. Aina ei iske. Silti kropassa tuntee univajeen. Katkonainen uni ei varmasti samalla tavoin palauta. Olen treenannut ennenkin väsyneenä ja varmaan keikkunut jonkinlaisen ylikunnonkin rajamailla joskus ja täytyy sanoa, että joskus on vahvasti tullut nuo tuntemukset mieleen. Huomaan myös, että aika usein kroppa tuntuu jotenkin kuormittuneelta fyysisesti. Palautumattomalta jostain, mitä en koskaan ole tehnytkään, heh. Kankealta ja raihnaiselta.

Saa nähdä kuinka pitkään yöherätyksiä ja yösyöttöjä jatkuu ja loppuuko ne itsekseen vai pitääkö asialle jotain joskus tehdä. Mulla on kuusi nuorempaa sisarusta ja äidin mukaan me kuulemma ruvettiin nukkumaan kaikki täysiä öitä aikaisin ja ihan itsestään. Samoin mun siskon molemmat muksut oli nukkunut yön läpi jo hyvän aikaa tässä vaiheessa. Kaikki täysimetettyjä, kuten Eekin. Neuvolan mukaan tää ei kuitenkaan ole mitään yleistä. Saa nähdä kuinka meidän käy. Odotuksia ei oikein ole suuntaan eikä toiseen, kuten ei ollut raskausaikanakaan. Millaisia kokemuksia sulla on?

Kuva pienen elämän alkuajoilta <3. Kuvassa myös turhakkeiden turhake. Unipesä.

maanantai 28. elokuuta 2017

Patikointia viisikuukautisen kanssa ja pari sanaa muutoksesta

Oltiin tosiaan tuossa taannoin mökki-/patikkalomalla koko perhe. Reissunimiltään Koskikalastaja, Lylleröpyllerö ja Retki-Roope, heh. Hossassa, siitä kirjoitinkin. Mökkimajoitus oli tosiaan aika välttävää tasoa (note to yourself: älä varaile mökkejä ilman kuvaa!), mutta koska oltiin paljon luonnossa, ei se haitannut ollenkaan. Patikointi vauvan kanssa sujui odotettua paremmin, kuten myös automatka.



Aamusta lähdettiin joka aamu pidemmälle, hieman alle kympin, lenkille. Ee kulki Manducassa välillä nukkuen ja välillä taas maisemia katsellen. 8,5 kg lisäkuorma edessä tuo toki omaa haastetta, kuten myös se, ettei jalkoihin ole ihan samaa näkyvyyttä, kuin selkärepun kanssa kulkiessa. Myöhemmin voi alkaa kantamaan myös takana ja ehkä joskus haluttaisi hankkia myös vaellustarkoitukseen tehty lapsenkantorinkka. Mukana oli tietysti perushoitoon tarvikkeet, vaippaa ym. ja alusta taukohetkellä köllimiseen. Koska reitit oli kuitenkin lyhyitä, ei tuon suhteen tarvinnut ajatustyötä tehdä. Vauvalla oli myös sapuskat mukana omasta takaa, eli tämänkin suhteen varsin iisiä. Viihtyikö Ee, on moni kysynyt. Viihtyi. Ja sen jonkun kerran, kun ei, niin sitten heitetään parkkiin. Mustikanvarvuissa riittää ihmettelemistä. Varsinkin, kun niitä pääsee ihan itse hipelöimään.


Jälkeenpäin mietin, olisiko tuo loma mennyt erilailla vuosi sitten? Kaksi vuotta sitten? Kävelykilometrejä olisi saattanut tulla reilun kymmenen sijasta lähemmäksi parikymmentä. Tai sitten ei. Autolla olisi paahdettu pidempää pätkää ja lyhyemmällä tauolla. Tai sitten ei. Jiin kalastaessa olisin saattanut vuokrata pyörän. Tai kanootin. Tai sitten en. Tarkemmin ajateltuna, jos oltaisiin oltu Hossassa pidempään, olisin varmasti vuokrannut nytkin. Ei mitään olennaista siis. Retkeily viisikuukautisen kanssa kävi varsin helposti ja mukavasti.



Hei, sä voit, edelleen, tehdä sitä taikka tuota. Sen asian huomaaminen arjessa säännöllisin väliajoin tekee ihan todella hyvää. Etenkin, kun lapsettomana ihmisenä se, että kaikki vastaava loppuu, oli kuitenkin se isoin kysymysmerkki ja huoli. Huoli, että joutuisin liikaa luopumaan itseä kiinnostavista asioista, enkä löydä tilalle uusia. Etten sopeudu sinne muskariin tai leikkipuiston laidalle. No ihan turha huoli. En ole joutunut liikoja luopumaan (olisi tietysti naivia väittää, etteikö mikään olisi muuttunut, mutta sitä nyt ei varmasti kukaan kuvittelekaan!) ja siellä muskarissakin olen käynyt ja jopa ihan viihtynyt!


maanantai 21. elokuuta 2017

Kirkkaita vesiä ja harjujen huminaa. I love Hossa!

Hossa. Hmmm? En oikein tiennyt mitä olisin kohteesta ajatellut, kun Jii ehdotti sitä kesäreissuksemme. Sinne kuitenkin päädyttiin ja majoituskin saatiin (varsin välttävä sellainen, mutta mitäpä sillä on väliä), vaikka varailut jäi ihan viime tippaan. Hossa on kasvattanut tälle kesälle suosiotaan (eikä suotta!) ja majoituksen suhteen joudutaan paljon myymään ei oota. Kyseessä on siis Suomen uusin kansallispuisto, joka 100-vuotiaan Suomen kunniaksi valittiin. Ja kyllä täytyy sanoa, että valinta osui kohdallee, todella. Tätä mieltä oli myös eräs pariskunta, joka on kolunnut kaikki (!) Suomen kansallispuistot. Kirkkaat vedet ja humisevat harjut jättivät jäljen myös meidän porukan luontokokemusmaailmaan.




Vietettiin siis kolme kokonaista päivää Hossassa patikoiden (ja kalastaen). Ekana päivänä kierrettiin Julma-Ölkyn lyhyempi versio, Ölökyn ylitys. Reitti kulki Julma-Ölkyn kanjonijärven vierustaa ylittäen järven riippusiltaa pitkin noin puolivälissä. Tää oli reiteistä haastavin ja paikoin aika kostea. Välillä sai tarkkaan katsoa mihin astuu, etenkin kun etupuolella kannossa oleva vauva vie hieman näkyvyyttä jalkoihin. Julma-Ölkyn järvelle olisi ollut myös venekuljetuksia, mutta alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen jätimme sen väliin. Tiedä sitten olisiko pelastusliivejäkään ollut pikku retkeläiselle. Kaikenkaikkiaan näkemisen arvoinen paikka. Eihän tällaisia paljon Suomessa ole. Illalla tehtiin vielä lenkki kärryjen kanssa ja käytiin mm. Muikkupuron laavulla. Muikkupurolle on rakennettu esteetön reitti. Näitä esteettömiä reittejä Hossassa löytyy useampiakin. Ihanaa kyllä, että liikuntarajoitteisia on otettu huomioon näin hyvin ja me kärryttelijätkin voidaan niitä hyödyntää. Muikkupuro oli kyllä koko reissun kaunein yksittäinen paikka. Sananmukaisesti puron varrella kahden todella kirkasvetisen lammen (järven?) välissä.



Seuraavana päivänä Jii lähti perhokalastelemaan kohteenaan Hossanjoki ja mä ja Ee painuttiin taas korpeen. Värikallion kaarros oli reitin nimi tällä kertaa. Keli ja maisemat laittoi parastaan. Tiedättekö sen tunteen, kun kuljet kaikessa hiljaisuudessa yksin metsässä? Ihana tunne. Elämäntilanne on muuttunut ja vähintään yhtä ihanaa on kulkea siellä metsässä vauva sun rintaa vasten. Ihaninta. Värikallion kaarroksen huipentuma on juurikin värikallio. Muinoin maalattuja kalliomaalauksia pääsee ihastelemaan läheltä katselulavalta. Reitin lopussa oli myös varsin sympaattinen Lihapyörteen laavu. Ei ihan muikkupuron veroinen, mutta lähes. Illalla käytiin taas kärryttelemässä Hossan luontopolun esteettömiä osuuksia ristiin rastiin.




Viimeisen päivän plan oli reitti nimeltään Huosiuksen huikonen. Mitään varsinaista "huipentumaa" ei reitillä ollut, mutta kokonaisuudessaan kyseessä oli ehkä se kaikkein kaunein reitti. Otsikon mukaan kirkkaita vesiä ja harjujen huminaa. Päivä oli vielä keliltään kesän paras. Lämmin, muttei lainkaan tukala. Niin helppo hengittää. Illalla käytiin, yllätys yllätys, kärryttelemässä. Tällä kertaa Öllörijärven, sukeltajien paratiisin, rantoja. Siitä sitten Hossan poropuiston kautta viimeistä iltaa mökille. Ei voi olla huono ruokapaikka, jos vauva otetaan lämmöllä vastaan porontaljalle köllimään, hänelle tuodaan leluja ja kanssaan höpötellään. Jokaista näistä edellämainituista voin lämpimästi suositella Hossan kävijälle. Olisin kyllä voinut vielä jatkaakin, sillä reittejä jäi paljon käymättä. Myös, jos loma olisi ollut pidempi, olisin maastopyöräilly tai melonut. Tai molempaa. Liikkeellä oli paljon pyöräilijöitä ja heidätkin oli otettu huomioon reittisuunnittelussa mallikkaasti. Kirkkaat vedet tottakai kutsuivat melomaan.





Mitäpä muuta Hossasta? Tulipaikkoja, kauniita sellaisia, oli paljon. Reiteille pääsy vaivatonta. Reitit oli hyvin merkitty ja kulkua helpotettu. Päällimmäisenä jäi tunne siitä, että kansallispuisto ja sen kaunis luonto on todella haluttu saada meidän kaikkien suomalaisten saavutettavaksi kuitenkaan pilaamatta autenttisuutta. Ja sen tunteen antaa todella harva paikka.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Elokuu on corekuu

Tässä viime aikoina oon tehnyt sellaisen muutoksen toimintatapoihini, että heitän romukoppaan kaikenlaisten liikuntojen seuraamisen. Oon nimittäin huomannut, että tässä elämäntilanteessa se ei ole hyvä juttu. Oon ihan liian tottunut siihen, että sille jumpalle on oma aika, omat vaatteet ja sykemittari viritettynä. Sitä kukaan tai mikään keskeytä ja sen jälkeen mennään kiireen vilkkaan suihkuun, koska on niin hiki. No totuus on se, että sellaista aikaa ei enää ole pilvinpimein. Niinpä sitä ei sitten tule niin helposti tehtyä siinä sivussakaan mitään. Aion toki jatkossakin ottaa sykemittarin juoksulenkeille (ja reippaammille kävely/maastolenkeillekin, jos satun muistamaan) tai salille, mutta kaikenlaista arkijumppaakin on nyt enemmän alettava tekemään. Se, mikä entisessä elämässä saattoi tsempata eteenpäin, onkin tässä uudessa elämässä osoittautunut huonoksi.



Elokuu tuleekin olemaan core-kuukausi. Järkeä tai ei, oon päättänyt tehdä elokuun jokaisena päivänä sata keskivartaloliikettä. Menee kivasti tuossa lattialla vauvan kanssa pelmutessa. Vatsoja, alaselkää, pakaroita, milloin mitäkin. Syyskuulle voi sitten keksiä uutta haastetta kehiin, mutta syksyyn on onneksi vielä aikaa, heh. Tuo keskivartalon seutu on myös se isoin ongelma tällä hetkellä. Niin fyysisesti kuin etenkin henkisesti. Kyllä siellä alla jotain lihasta tuntuu, mutta melkoinen pullataikina siinä päällä möllöttää. Joo, rasvaahan ei paikallisesti voi polttaa, mutta jos tällä tehokuurilla jotain tiiviyttä saisi aikaiseksi.

Tällaiset haasteet tuppaa vaan helposti unohtumaan. Tänään ja huomenna unohtuu, niin helposti unohtuu koko viikoksi. Toisaalta jos viikon muistaa, muistaa varmasti sen kuukaudenkin. Ja nyt on menty jo aika lähelle viikko tätä kuuta. Elokuuta! Hurjaa. Kun musta tuntuu, ettei kesä oikein kunnolla ole vielä alkanutkaan. Kai se on vaan ymmärrettävä, että tässä iässä (ja elämäntilanteessa) aika menee niin supernopeaa, että paluuta entisenlaisiin pitkiin kesiin ei enää ole. Mutta ehkä tää kesä tähän mennessä on oikeasti ollut vähän lyhyt, koska muistan Een ristiäisissä toukokuun puolivälissä sataneen vielä lunta. Toisaalta, elokuu (ja jopa syyskuu!) voi vielä todellakin yllättää.

Vielä on siis kessä jäljellä, eli nautitaan siitä!


tiistai 1. elokuuta 2017

Hyyppäänvuori, Laukaa + lista lähiluontokohteista



Maanantaina toteutettiin toinen kesän lähiluontokohteista ja kyseessä oli Hyyppäänvuori Laukaassa. Ajo-ohjeet Hyyppäänvuorelle löydät täältä, klik! Tuossa kyllä jätetään mainitsematta, että Ruoholahdentie on yksityistie, joten auton jättäminen sinne on hieman kyseenalaista. Me toteutettiin tuo nousu juurikin Ruoholahdentien puolelta, koska ohjeissa suositeltiin tätä reittiä talvella ja sateella luolareitin ollessa vaarallinen. Ihan hyvä, että toteutimmekin, sillä polku oli kyllä melkoisen jyrkkää mutkittelua ja hyppimistä jyrkänteen laidalla, kun koetimme hetken sitä laskeutua hyyppääntien puolelle. Ei muuta, mutta kannossa oli tällä kertaa se kaikkein arvokkain lasti. Mulle jäi siis arvoitukseksi, mitä toisella puolella olisi ollut. Ehkäpä kuitenkin tulen vielä paikalla toistekin vierailemaan.



Ruoholahdentieltä lähti leveä ja helppokulkuinen polku kohti Hyyppäänvuoren lakea. Noin kilometrin matka alkoi toki puuskututtamaan varsinkin, kun "masurepussa" (tämäkin termi lainattu Een neljävuotiaalta serkulta) oli lähemmäksi kahdeksan kiloa lisäpainoa. Mikään pitkä reitti ei siis ole kyseessä, eikä se sitä ole toiseltakaan puolen noustuna. Hyyppään laelta oli kyllä mahtavat maisemat Lievestuoreenjärvelle. En yhtään ihmettele, vaikka paikkaa kutsutaankin Keski-Suomen Koliksi. oon ehkä sanonut tämän sata kertaa, mutta aina ei tarvitse lähteä niin kovin kauas päästäkseen hienoihin maisemiin. Myös täältä läheltä omaa kotia löytyy paljon hienoja paikkoja. Se tuli taas todistettua.




Hyyppäänvuoren laella Eellä oli ruokatauko. On se vaan kätevää, kun sitä evästä on aina mukana. Vaikka niin sitä oli meillä aikuisillakin. Nimittäin mustikat. Ihasteltiin hetki maisemia ja lähdettiin kapuamaan alaspäin. Näissä kantojutuissa tuo laskeutuminen on myös ihan jalkatreenistä käytää hommaa, kun saa etureisillä enemmän tai vähemmän jarrutella menoa. Vaikka kyseessä oli lyhyt retki ja pieni hetki, niin kylläpä vaan luonnosta saa valtavasti voimaa!

Muita lähellä olevia luontokohteita, joista on tullut kirjoitettua:

Nyrölän luontopolku, Nyrölä
Koskikaran kierros, Rutalahti + Leivonmäen kansallispuisto
Hitonhauta, Laukaan Valkola
Tapion alttari ja Lullinvuoren luola, Muuratsalo
Vaarunvuoret, Korpilahti
(Etelä-Konneveden kansallispuisto) Lähellä ja lähellä?



tiistai 25. heinäkuuta 2017

"Hei, te ootte laittanut teidän vauvan reppuun!"

-Een serkku, 4v.

Aikalailla ekoja hankintoja vauvaan liittyen oli meillä kantoreppu. Manduca merkiltään ja tutustumisen jälkeen olen kyllä ollut reppuun enemmän kuin tyytyväinen. Ensiksi meni hetken, ennen kuin hoksasin alkaa käyttämään reppua olkaimet ristissä selän takana ja siitä se ihastus sitten lähti. Varsinkin nyt, kun Een ei enää tarvitse olla vauvatuessa, tuntuu repun käyttö kaikkinensa todella simppeliltä. Asento ja niksit on hiotunut hiljalleen paremmaksi ja varmasti hioutuu edelleen.

Ee ei ole ollut vauva, jota olisi pitänyt kanniskella päivät läpeensä. Jos olisi, olisi tuo reppu ollut varmasti vielä kultaakin kalliimpi. Toki tällaisia tilanteita meilläkin on ollut. Eräänkin kerran olen myös minä nukuttanut päiväunet siinä, kun mikään muu ei ole toiminut. Nyt taas Een ollessa isompi, hän jaksaa katsella repusta maailman menoa, Niinpä ollaan tehty kirjasto- ja kauppareissuja tai käyty vaikkapa metsässä ihan muuten vaan kävelemässä. Olen jopa jonkun kerran käynyt ihan omaakin treeniä tekemässä. Tuosta nurkalta kun löytyy mäkeä ja lisäpaino on omasta takaa ;). Päiväunet hän nukkuu edelleen repussa, jos uniaika on. Niinpä voi myös "pidempiä" reissuja tehdä, eikä homma ole niin aikaan sidottua. Vaunut kun ei tällä hetkellä ole ollenkaan in, paitsi sen hetken kun nukuttaa. Manduca kuuluu siis vakiovarusteisiin niin mökillä kuin kaupungilla ollessa. Tässä yks päivä esimerkiksi lähdin extempore kaverille Een herättyä. Vauva kantoreppuun, kamat reppuun ja bussiin. Ee tykkäs katsella ja homma sujui. Arvatkaapa olisiko toiminut kärryjen kanssa?



Luontoretkiä en vielä toistaiseksi ole juuri tehnyt. Tähän mennessä on tullut reppuiltua ihan tuossa meidän kodin tai mökin lähimaastoissa. Mieli kyllä olisi lähteä kauemmaksikin retkeilemään. Ainaskin tämän kesän must see -listalla olisi Hyyppäänvuori Laukaassa ja Oravinvuori Korpilahdella. Kertaalleen reissu peruuntuikin todella epävakaisen sääennusteen vuoksi. Vauvan kanssa sitä on ehkä vähän kriittisempi tuota keliä kohtaan. Ei ole kiva löytää itseään vauva kantorepussa ukkosmyrskystä. Onko joku muuten käynyt jommassa kummassa edellämainituista paikoista? Millaista polku on kulkea? Eetä täytyy kantaa vielä edessä, joten olen kyllä varautunut siihen, että ihan kaikenlaisiin maastoihin ei ole kannatusta lähteä. Vauvan myötä (jo raskausaikana) opin kyllä kääntymään hyvillä mielin myös takaisin. Ainakin kaksin, heh.

Kantovälineitä löytyy jos jonkinlaisia. Itse en ole mikään ekspertti näissä asioissa. Pahoittelut vaan, jos tässäkin kirjoituksessa olen käyttänyt väärää termiä puhuessani Manducasta. Sen verran olen asiaan perehtynyt, että tiedän olemassa olevan ergonomisia ja ei ergonomisia kantovälineitä. Manducaan päädyin suositusten ja arvosteluiden perusteella, joita silloin luin taikka sain ergonomisista repuista. Mulle oli alusta saakka selvää, että kantoväline on reppu. En ole yhtään niin kärsivällinen kaveri, että jaksaisin paneutua ja perehtyä liinoihin, kankaisiin ja solmimisiin, ehei. Vauva reppuun, solki kiinni ja menoks. Se sopii mulle.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Onnellisuus on valinta

Kirjoitan tästä aiheesta mun ystävien innoittamana. Ystäväperheen, jota alkoi entisenlainen elämä liikaa nyppiä ja niinpä he, yllätys yllätys, päättivät tehdä asialle jotain. Sanoivat irti yöpaikkansa, hankkivat uusia töitä, toinen ehkä vielä uuden ammatin ja muuttivat lapsineen pohjoiseen (terveisiä vaan, jos ikinä tätä luette!). Oon myös tehnyt töitä esimerkiksi irtisanoutuneen insinöörin kanssa, joka tänä päivänä on vastavalmistunut sairaanhoitaja. Oon sanonut heippoja kollegalle, joka niin ikään myös muutti pohjoiseen ja toivottanut hyviä opiskeluvuosia työkaverille, joka tyystin vaihtoi alaa.

Miksi yllätys? Siksi, että vaikka edellisenkaltaisia esimerkkejä riittää, niitä toisenlaisia on vielä enemmän. Niitä, jotka ovat tyytymättömiä työhön, ympäristöön tai parisuhteeseen. Ensiksi vähän, kunnes tyytymättömyys hiljalleen kasvaa. Tyytymättömyyden kasvaessa se alkaa myös leviämään. Jos inhoat kahdeksan tuntia päivässä sitä mitä teet, etkä ajattele tilanteesta olevan ulospääsyä, kuinka luulet voivasi nauttia illasta kotona? Tai jos kodin seinien sisäpuolella on pääosin huono olla, osaatko olla positiivinen työkaveri? Tuskin. Ainakaan, jos tilanne jatkuu vuosia. Hiljalleen tyytymättömyys leviää vähän jokaiselle elämän osa-alueelle ja alkaa olla osa ihmistä itseään. Sellainen tietynlainen negatiivisuus. Ja etteikö tuossa olisi riittävästi riesaa, niin se leviäminen ei pysähdy vielä tähänkään. Sitä nimittäin alkaa kitkeä ympärilleenkin.



Sanonta "meillä on vain tämä yksi elämä", on ehkä klisee, mutta niin totta. Kuinka sen elämän haluat elää? En todellakaan tarkoita, että nyt kaikkien tulisi erota ja karata. Sanoa irti työpaikat, myydä omaisuus ja muuttaa kauas pois. Vähempikin riittää. Ihannetapauksessa kyseenalaistaessa sitä omaa elämää, ei muutostarpeita juuri nouse esiin. Toki on myös paljon asioita, joita ei tuosta noin vaan muuteta, mutta niidenkin osalta omaa suhtautumista on varmasti hyödyllistä tarkastella.

En ole mikään onnellisuusopas. Omassakin elämässä riittää tekemistä saatika, että toisille osaisin antaa neuvoja. Itse ajattelen asioista niin, että ensinnäkin omaa elämää ja olemassaolon muotoa olisi hyvä osata (ja muistaa) kyseenalaistaa riittävän usein. Tykkäänkö työstäni? Näinkö haluan asua? Onko vapaa-aikani mielekästä? Mikä tässä elämässä vie energiaa? Mistä saan sitä? Onko sitä riittävästi? Mitä asioille voisi tehdä? Toinen juttu on, että tuohon viimeiseen kysymykseen on vain harvoin vastaus "mitään ei voi tehdä". Ja mikäli on, on sitä asiaa ruvettava työstämään ja hyväksymään oppien elämään onnellisena ja tyytyväisenä siitä huolimatta. Kolmas ja usein kuultu sääntö on päättää, että tästä päivästä tulee hyvä päivä.

Ei ole helppoa aina. En mä itsekään ole isoja asioita elämässäni tehnyt. Opiskellut lisää ja hakeutunut uusiin töihin heti, kun lisähaasteita alkoi kaivata. Jotain tuollaista. Ja kyllä mäkin oon aina välillä varsinainen narisija ja nirisijä. Etenkin tuo päätös hyvästä päivästä on tässä elämäntilanteessa välillä vaikeaa, kun väsymys painaa. Hyvä olisi muistaa, että sitä ei ole myöhäistä päättää vaikka päivä kääntyisi jo illan puolelle. Kuitenkin oon sitä mieltä, että onnellisuus on isolta osin valinta ja mahdollisimman usein koetan myös tehdä sen valinnan.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Hiljakseen sekä postauksia että juoksua

Postaustahti se vaan pysyy verkkaisena. Tykkään käyttää tuota verkkaista sanaa, kun oon vihdoin ja viimein sisäistänyt, että se tarkoittaa hidasta eikä nopeaa. Innostusta kyllä olisi, mutta toteutus hieman ontuu. Omia harrastuksia on tullut toteutettua vaihdellen. Ehkä se sopivan välin löytäminen niille on kuitenkin jonkin verran haastavampaa, kuin ennen vauvan syntymää ajattelin olevan. Eikä tää johdu siitä, etteikö Jii hoitaisi. Hän kyllä hoitaisi, mutta itse vaan koen, etten kovin usein halua olla pois vauvan luota. Monesti myös vaikkapa aika kolmistaan menee sitten kuitenkin sen edelle, että lähtisin huitelemaan omien harrastusten pariin. Liikuttua kuitenkin tulee, joten mitäpä tuosta.

Kuitenkin vanha ajatusmaailma siitä, että viikottaisia liikuntatunteja pitää olla vaikka ja kuinka paljon, nostaa aina aika-ajoin päätään. Että salitouhut on ihan pelleilyä, kun sitä tekee vain kerran viikossa. Ja lenkkeilykin aika pientä, kun eihän "kävely ole mitään". No ihan turhaa sellainen ("vähäisten") liikuntamäärien märehtiminen. Eikä mun ehkä pikkuvauvan äitinä ole pakko heti pian pystyäkään juoksemaan kymppiä nelosella alkavaan lukuun ja samanaikaisesti kyetä vetämään toista kymmentä leukaa. Kun tähän ikään saakka on vammoista huolimatta harrastuksissa ollut pieniä notkahduksia lukuunottamatta noususuhdanne, tuntuu tällainen kokonaisvaltainen kunnonnotkahdus välillä vähän ärsyttävän. Kaikkeen kun ei vaan aika riitä ja luulen, että vähemmälläkin pääsee ihan hyvään kuntoon. Sitä paitsi, kohta kai on myös ruvettava sanomaan, että ikäisekseen hyvään kuntoon!

Juoksua oon tosiaan hiljalleen aloitellut. Toistaiseksi myös tuo pariin otteeseen leikattu jalka on raskauskiloista (olenko sanonut, että ne on jämähtänyt pirun tiukkaan???) huolimatta kestänyt, vaikka kyllä nilkat ja jalkaterät vähän eriparisilta tuntuu. Juoksu on tässä elämäntilanteessa todellakin aikaystävällinen harrastus. Pystyt viettämään harrastuksen parissa kaiken sen ajan, mitä oot kotioven ulkopuolella.  Toivottavasti siis, jalka jatkossakin kestää, kilot karisee ja kunto nousee. Kohta tehdään myös kaupat juoksurattaista, jotka otan mahdollisimman pian noiden isohkojen yhdistelmien tilalle, joten senkin puolesta lenkkeilyyn tulee hieman lisää puhtia. Ee nukkuu tällä hetkellä vähän vaihtelevasti päiväunia vaunuissa (tai missään, heh) ja hereilläollessaan hän hieman huonosti jaksaa olla kopassa. Sen sijaan käppäilyt kantorepun kanssa on tosi in, kun voi katsella maisemia kunnes väsy iskee. Se se muuten on varsinaista jerkkua reisille!

Tästä nyt ei suunta kuitenkaan voi olla kuin ylöspäin. Jos vaan jalka kestää, niin syyskuussa voisi vaikka kipaista Finlandia Marathonin yhteydessä Valon kympin.

Yhtenä sateisena aamuna Laajavuoren maastoissa

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Aamuihminen 2.0

Jotain on tapahtunut meidän nukkumisjutuissa. Olen nimittäin useampana aamuna viime aikoina herännyt ennen Eetä ja toisinaan jopa varsin pirteänä. Joku toinen saattaa kaivata vapaailtaa, mutta itse selkeästi nautin enemmän aamuhetkestä ihan vaan omassa seurassani. Minä, kahvikuppi ja Keskisuomalainen. Oikein jos aikaisin olen herännyt, niin saatan jopa keritä tänne blogiinkin.

Jokin aika sitten sitten meidän neljä tai viisi yösyöttöä väheni kolmeen (on jopa ollut öitä kahdella syötöllä, mutta tietysti, kun aloin kirjoitella tätä postausta, kääntyi suunta toiseen, heh. No viimeistellään silti!). Viimeistä näistä voisi kutsua enemmän aamusyötöksi siinä kello kuuden maissa. Tällöin olen tosiaan tuntenut itseni jo levänneeksi ja jäänyt hereille Een jatkaessa uniaan noin tunnin verran. Toisinaan aamuyöinä ollaan ruokailtukin jo viiden maissa ja se on himpan verran aikaisin. Samoin, jos yö on muuten ollut kehno tai ollaan treenailtu kääntymisiä koko aamuyö. Joka tapauksessa tuolla yhdellä yösyötöllä on ollut todella iso merkitys, kuten myös sillä, että alkuyöhön tulee nykyään neljän tunnin, joskus jopa viiden tunnin, unipätkä.

Jälkeenpäin ajateltuna myös synnytyksen jälkeisen univelan taittumiseen taisi mennä todella paljon pidempi aika, kun siinä hetkessä tuntui. Ei se univaje ollutkaan paikattu silloin, kun pahin terä oli tylsynyt.  Nukuinhan tuolloin kahdeksan vuorokauden aikana 21 tuntia. Laskin sen äsken, sillä olen kirjoittanut ylös asioita tuosta ajasta. Jälkikäteen katsastettuna kuukauden-parin takaista aikaa, tajuan, että olinkin tuolloin todella väsynyt. Silloin en kuitenkaan ajatellut niin. Jännää, miten elimistö suojaa itseään ja toimintakykyään. Ehkä myös tämä päivä näyttää melkoiselta väsymyshuurulta joskus tulevaisuudessa, kun yöheräämiset ovat pois kuvioista. Mene ja tiedä.



Joka tapauksessa on ollut ihana saada takaisin sisäinen aamuihminen. Edes satunnaisesti. Se tyyppi, joka herää pirteänä ja aikaisin touhuamaan ja suunnittelemaan päivän menoja. Se, joka saa aikaan asioita isolla kädellä just aamuisin. Ja ihan parasta on, kun tuon oman aamuhetken jälkeen sun seuraan herää poikkeuksetta sydämen kyllyydestä hymyilevä pieni poika.

Se, mikä satunnaisesti unia mulla verottaa, on valvoskelu imetyksen jälkeen. Ei tarvitse olla kovinkaan iso murhe, kun se rupee yöllä mietityttämään. Tätä taipumusta mulla on ollut niin kauan kuin muistan. Myöskään päiväunia mun ei ole tullut nukuttua, kuin ihan yhden käden sormilla laskettava määrä ja nekin silloin, kun oli se pahin väsymuskooma pitkästä synnytyksestä. Koen, että tuo valvoskelutaipumus vaan korostuu, jos tulee päiväsaikaan nukuttua. Enkä kyllä myöskään pidä päikkäreiden jälkeisestä koomasta. Toisinaan olen vähän kateellinen ihmisille, jotka nukkuu helposti ja myös jatkaa uniaan helposti missä ja milloin vaan. Tuo taito olisi auttanut monessa käänteessä jo ennen vauvaa. Näillä korteilla kuitenkin pelataan ja koen, että meidän perheen nukkumisasiat on ihan hyvällä mallilla.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Lylleröpyllerön juhannushölkkä: Kiimasen savulenkki Norttisarja 3,5km

Oon tainnut aiemminkin mainita, että mulla oli kova mielihalu päästä tänäkin juhannuksena Kiimasen savulenkin lähtöviivalle. Olevinaan sai jonkun ympyrän suljettua. Viime vuonnahan juoksin siellä nilkkatoipilaana kympin itseni yllättäen aikaan 47 ja jotain. Pari päivää tuosta yllätys kasvoi potenssiin tuhanteen, kun tein positiivisen raskaustestin. Vuosi on vierähtänyt siitä ja tuon testin tulos, pikkuinen kolmekuinen Ee, ihmetteli savulenkin tunnelmaa milloin Manducassa, milloin vaunuissa. Pääosin tosiaan ihmetteli (välillä toki nukkui), koska päikkärit ei ole Een taitolaji ollut viime viikkoina. Ja kukapa sitä kivan tapahtuman ohi haluaisikaan nukkua.

Tähän väliin on pakko sanoa, että tää juoksutapahtuma ei nyt varmasti varsinaisesti tue fysioterapeutin kehoitusta aloittaa hiljakseen juoksentelut. Mutta se ympyrä! Sen verran annoin kuitenkin armoa, että kympin raasto jäi odottamaan tulevia juhannuksia. Matkana oli siis norttisarjan kolme puolikas. Luulen kyllä, että tämäkin taitaa olla himppasen yläkanttiin. Oma sykemittari taisi näyttää matkaksi 3,3km. Oli mitä oli, kello pysähtyi aikaan 16.54. Tämänkin vuoden Kiimasen savulenkki yllätti positiivisesti, vaikka kyllähän tuossa kaikkien aikojen surkeimmasta menosta oli kysymys. Keskivauhti 5min.18s. pidemmälläkin matkalla, aina puolimaratoniin saakka, olisi jokunen vuosi sitten ollut ihan vitsi. Mutta jos kolme viimeistä maaliskuuta on mennyt joko leikkauspöydällä tai synnytysvuoteessa, niin menkööt, heh.



Sellainen oli lylleröpyllerön tämän vuotinen juhannushölkkä. Jos ensi juhannuksena olisi päässyt tuosta lylleröstäkin, niin varppina nousee askel kevyemmin. Ihme kyllä, kovin jumiin en itseäni tuolla junttauksella saanut. Nyt voi sitten aloitella rauhakseen sitä juoksua. Juhannukset on taputeltu ja meillä alkoi tänään Een kanssa viikko kaksisteen. Jii lähti perinteiselle kalareissulleen Lappiin. Viimeinen vuorokausi on enteillyt, että ollaan tosi hyvä kombo. Een päikkärit on vähän lyhyenlaisia ja mulla taas ollut vähän yöunivaikeuksia. Eellä saattanee olla myös hampaita tuloillaan ja kas, meitsinkin viimeinen alaviisuri ilmoitti olemassaolostaan. Noilla viisureilla on sitten tapana oireilla eniten väärään aikaan ever. Kiva viikko meillä varmasti on edessä, vaikka ikävääkin saattaa molemmilla olla.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille ja jos saatais se kesäkin!

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Raskaudesta palautumisen tilanne ammattilaisen silmin

Maanantaina oli kauan odotettu aika lantionpohjaan ja vatsalihasten erkaumaan paneutuneelle fysioterapeutille. Täällä Jyväskylässä toimii Hyvinvointi palvelut Anne Leikas. Olen tavannut osaavaa ja ystävällistä terveys- ja hyvinvointialan henkilöstöä vaikka ja kuinka paljon. Annen kohdalla voidaan kuitenkin puhua jo erityisen yksilöllisesti ihmisen kohtaavasta rautaisesta ammattilaisesta. Näin kokonaisvaltaisesti ihmistä katsovaa ammattilaista en ennen ole tavannut (ja olen tosiaan tavannut niitä paljon!).  Mainittakoon myös, että tämä ei ole minkäänsortin yhteistyöpostaus, vaan ihan vilpitön kiitos!

Anne siis katsoi keskilinjan, joka omalla kohdalla oli navan kohdalla hieman yli ihanteellisen. Tässä kohtaa puhuttiin milleistä, ei senteistä, eli ei lainkaan huolestuttavaa kolme kuukautta synnytyksen jälkeen. Alhaalla ja ylhäällä lukemat olivatkin jo todella hyviä. Keskilinja oli kauttaaltaan jämäkkä ja erittäin hyvin pitävä (myös navan kohdalta), joten tilanne siis todellakin on hyvä. Samoin lantionpohjan lihaksisto oli priimakunnossa ja osasin niitä myös hyvin aktivoida oikein. Syvät vatsalihakset aktivoituvat hyvin ja automaattisesti tueksi erilaisissa liikkeissä. Seuraavina kuukausina homman nimi on hankkia lisää voimaa syville vatsalihaksille ja näin saada lantion tuki ja hallinta vielä paremmaksi. Lantionpohjaa harjoittelen myös. Kun tovin olen harjoitellut Annen antamilla liikkeillä, voin alkaa ensiksi harjoitella vinoja vatsoja ja hiljalleen siitä sitten suoria vatsoja. Periaatteessa jo nyt voisin vinojen vatsalihasten harjoittelemisen aloittaa, mutta en häviä mitään, jos teen hommat varman päälle. Myös juoksemisen aloittamiseen sain "luvan". Hiljakseen tietysti ja aluksi enemmän kävelyä. Jee!



Keskivartaloni oli kuin olikin paremmassa kunnossa, kuin osasin odottaa. Samoin palautuminen kolmen kuukauden takaisesta synnytyksestä oli pidemmällä kuin ajattelin. Kerrankin siis uutisia näin päin! Siinä, missä niveleni on yliliikkuvaa sorttia (vamma-alttius) taitaa kudostyyppini olla taas palautumista edistävää sorttia. Tulevaisuudessa juoksujuttujen heikoin lenkki lie tämä paino, joka on totta vie jämähtänyt. Kymmenkunta kiloa olisi siis matkaa raskautta edeltävään painoon. Imetyksen tuen facebookista olen lukenut, että ilmeisesti kaikilla ei imetys olekaan mikään taikajuttu lähtöpainon saavuttamiseksi. Niinpä vähän hirvittää kuinka nämä jalat jaksaa ottaa vastaan, sillä mitään pikadieettejä en voi eikä kannata nyt (tai milloinkaan) tehdä. Toivon (ja edelleen jaksan uskoakin), että jatkamalla tätä linjaa paino kyllä hilautuu alaspäin. Jos se ei viimeistään imetyksen loputtua tapahdu, voi silloin ottaa kovempia aseita käyttöön. Ehkä se myös hilautuu tämän imetyksen aikana, sillä eihän synnytyksestä kuitenkaan ole vasta kuin kolme kuukautta. Vaikka Ee kasvaa ja kehittyy hurjaa vauhtia, pitäisi muistaa, että mun palautuminen kaikkinensa ei varmasti ihan samaa tahtia käy. Ja siis kyllä, nyt pitäisi olla todellakin iloinen keskivartalon lihasten ja sidekudosten tilasta, eikä märehtiä siinä olevia rasvakudoksia.

Uutta käyntiä ei suoriltaan sovittu. Anne epäili, että pärjään kyllä varsin hyvin ilmankin. Elokuussa kuitenkin halutessa voidaan tilanne vielä varmistaa. Katsotaan miltä tuntuu. Mikäli vähänkään epäilyttää, niin herkästi kyllä aion olla yhteydessä Anneen. Suosittelen muitakin äitejä ja äidiksi tulevia varaamaan aikaa keskivartalon tilanteen kartoittamiseksi. Tapaaminen oli moninverroin hintansa väärti.

Iloisin ja turvallisin mielin siis kohti tulevia haasteita!

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Something about me

Saattaapa olla, että vauva- ja äitiysjutustelujen myötä joukkoon on eksynyt muutama uusikin lukija, joten tähän väliin muutama sananen itsestäni ja elämästäni. Täällä siis kirjoittelee kohta 33-vuotta (!) täyttävä monipuolisesti liikkuva tyttö Jyväskylästä. Blogin nimi Wannabe Juoksija juontaa juurensa aikaan, kun juoksu oli suuri (ja ainoa) intohimo. Tekevälle sattuu ja tapahtuu ja niin myös omalla kohdalla kävi. Ensiksi pitkä rasitusvamma ja sitten nilkkamurtuma. Jalkaa operoitiin edellisen toimesta kahteen otteeseen keväällä 2015 ja 2016. Rasitusvamman vuoksi olin ollut juoksemisesta niin sanotusti telakalla jo kauan ennen ensimmäistä operaatiota. Nämä vuodet opetti, että elämässä on muutakin liikuntaa, kuin juoksu. Virittelin vanhan punttiharrastuksen, ostin sukset, ostin pyörän. Siinä sivussa kävin milloin painonnosto-opetuksessa, milloin suunnistuskoulussa. Talsin metsässä, lyhyempään ja pidempään. Yhtä-äkkiä juoksun lisäksi oli monta muutakin intohimoa. Vammailussa ja tapaturmissa on siis aina jotain hyvääkin.



Perheeseen kuuluu Jarppa, eli Jii ja pikkuinen poika Ee. Blogin alkuaikoina asustin itsekseni enemmän tai vähemmän keskustakaksiota, mutta nyt asustetaan niin ikään kerrostalokolmiota muutaman kilometrin päässä keskustasta metsän ja ulkoilualueiden laitamassa. Yhteistä taivalta meillä on takana, ööö, 8+2 vuotta. Ensin reilu pari vuotta vähemmän tosissaan ja sitten tosi tosissaan, heh. Aika tosiaan vierii. Maaliskuussa meille syntyi ihana pieni poika, joka arvatenkin on sulattanut meidän molempien sydämet. Kotoisin oon Etelä-Pohjanmaalta, suuresta perheestä. Aakeellalaakeella on kyllä erityinen sija sydämessä, mutta en osaisi sinne enää kotiutua. Rakastan liikaa mäkiä ja järviä. Sisarusten kanssa ollaan tosi läheisissä väleissä ja tällä hetkellä yksi heistä asuu täällä Jyväskylässä. Sanon tällä hetkellä, koska pitkään meitä oli täällä kolme. Samaten tietysti elämään kuuluu tärkeänä osana ystävät, joista osa on ollut matkassa mukana ihan sieltä lapsuudesta saakka ja osa taas vähän vähemmän aikaa. Tärkeitä kuitenkin kaikki.

Ammatiltani olen hoitaja. Useamman vuoden tein lähihoitajan työtä, kunnes aikuisopiskelin itseni sairaanhoitajaksi. Muutamat viime vuodet oon tehnyt ssairaanhoitajan työtä, viimeisimmäksi sydänpotilaiden parissa. Tällä hetkellä kuitenkin äitiyslomailen. Työstäni olen todella innostunut ja äitiyslomallekin jäin ns. "mielenkiintoisesta vaiheesta". Elikkä kun aika on, tulen ihan mielelläni jatkamaan työelämässä siitä, mihin vuodenvaihteessa jäin. Sitä, milloin tuo aika on, en tällä hetkellä osaa sanoa. Työstä ei tällä blogissa ole juuri tullut höpöteltyä ihan tarkoituksella.



Blogin kantavana teemana on liikuntaan, terveyteen ja hyvinvointiin liittyvät asia lifestyletwistillä. Omasta historiasta tällä saralla löytyy kilpaurheilua, painonpudostusta, uudelleeninnostumista enemmän ja vähemmän tosissaan, välillä kovaakin kritiikkiä itseä kohtaan ja sitten taas armollisempaa asennetta. Harrastin siis lapsuudessa ja nuoruudessa kilpaurheilua, joka loppui täydellisesti teini-iässä. Jossain vaiheessa täysi-ikäisyyden kynnyksellä elin superlaiskaa ja epäterveellistä elämää, kunnes reilu kymmenen vuotta sitten liikunta tuli taas isoksi osaksi mua. Tuolloin reilu kymmenen vuotta pudotin myös painoa reilu 30 kiloa yhden vuoden aikana ihan vain ateriarytmin, perusterveellisen safkan, kohtuullisten annoskokojen ja liikunnan avulla. Iso muutos pienessä ajassa ja tuolloin tasapainoilin liikuntariippuvuuden kanssa ja hakusassa oli myös suhde syömiseen ja omaan kroppaan. En kuitenkaan koe poteneeni varsinaista häiriökäyttäytymistäkään, joskaan suhdetta ei mutkattomaksikaan voinut kutsua. Siitä sitten hiljalleen asiat kuitenkin loksahtivat järkeviin uomiinsa ja painokin hieman nousi ylöspäin, mikä oli tosi ok. Blogin kirjoitushistorian ajan oon ollut tosi sinut itseni kanssa ja viimeistään nilkkavammat vei viimeisetkin karkeimmat nipotukset harrastamisesta.


Tämmöistä itestä näin nopeesti kirjoiteltuna. Mua kiinnostaa myös keitä te lukijat ootte, eli kertokaa ihmeessä tekin itestänne! Myös mahdollisen oman blogin voi linkata kommentteihin! Lisäksi jos on jotain postaustoiveita tai aiheita, josta haluasitte lukea tai tietää, niin heittäkääpä ehdotuksia!

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Enää en...

Niin vaan on käynyt, että tänne blogin ääreen on himppasen verran haastavaa ollut aina keretä. Etenkin nyt päivät tuntuu menevän tosi vauhdikkaasti, kun Een päiväunet on mitä on. Sanovat, että alle kolmekuukautisen kanssa ei ole mitään rytmiä. Meillä tulee se kolme kuukautta täyteen ensi viikolla ja rytmit taas on katoavaa sorttia. Entisille pitkille päikkäreille on saanut sanoa heipat ja sitä rataa. Poika on kuitenkin hyväntuulinen, joten tuskin välillä aika minimaalisista päiväunista on haittaa. Luulen, että viime viikkoina opitut uudet asiat (mm. kääntyminen, kaikenlainen hihkuminen ja punkaaminen jne. ) verottaa vähän uniakin nyt. Kovaa vauhtia poika kasvaa ja kehittyy. Toisaalta sitä iloitsee uusista taidoista, mutta toisaalta se taas tuntuu, että olis vaan makoillut meritähtenä vielä hetken aikaa mun pikkuinen vauva. Pikkuinenhan hän toki on edelleen... Ehkä vielä kymmenen vuoden päästäkin, hah.



No, on paljon muitakin isompia ja pienempiä juttuja, mitä ei tule tehtyä ihan samalla tapaa kuin ennen. mm.
  • ...en enää seuraa yhtään mitään televisiosta. Televisio ja sen tarjonta ei ole enää vuosiin kuulunut isona osana mun elämää, mutta nyt tuntuu, että ihan sama, vaikkei omistaisi koko vekotinta. Luulin, että vauva-aikana tulisin seuraamaan sitä, mutta kävikin ihan päinvastoin.
  • ...poislukien taustalla pyörivä aamu-tv. Joka sitten on paperisen sanomalehden ohella lähes ainoita uutislähteitä. En enää siis seuraa uutisia samalla pilkuntarkalla silmällä kuin ennen. On ihan riittävää tietää, että paikassa x on tapahtunut terroriteko, eikä mun tarvitsee tietää tekijää tai uhreja nimeltä ja heidän kaikkia tautojaan. Ehkä tässä on kyse vähän itsesuojelustakin. Uutiset kun isolta osin on aika masentavaa luettavaa.
  • Ruokapolitiikkakin on vähän muuttunut. Syön ehkä enemmän eineksiä (toim. huom. uunikasvikset voi olla pakasteesta eikä aina tuoreita jne.) siitä yksinkertaisesta syystä, että ruoanlaittohommaa en ole aivan optimaalisella tavalla saanut pyörimään. Ei vaan aina jaksa kokkailla Een nukkuessa ja hänen valveillaollessaan ei taas aina pysty.
  • En myöskään ota enää juurikaan annos- ja kattauskuvia. Ihan vaan siitä yksinkertaisesta syystä, etten enää kata tai asettele annoksia lautaselle kauniisti. En ainakaan yhtä usein kun ennen. Ihan sama, kunhan tulee syödyksi.
  • Sanomattakin selvää, että en urheile enää about kahdeksaa tuntia viikossa itekseni.
  • ...ja kun urheilen, en vatvo lähtemisiäni tai menemisiäni. Kun salillelähtöön on mahdollisuus, on sinne ampastava, eikä vatvottava itselle sopivaa ajankohtaa ja sitä että söiskö ennen vai jälkeen ja meniskö nyt ja mitä pukis päälle ja plaa, plaa, plaa.
  • Kotoalähdöt ei aina suju kuin strömssössä. Een syntymän jälkeen oon mm. lähtenyt kotoa jättäen ulko-oven apposen auki käytävään. Ja tää ei oo tapahtunut kerran , vaan kaksi kertaa. Toisella kertaa naapurin mummo otti selvää numerotiedustelusta puhelinnnumerot ja soitti, että meidän ovi on ollut koko päivän auki. Hienoa, että naapuri (94v.) huolehtii musta (32v.) :D.
  • ...muutenkin oon ollut luvattoman usein myöhässä tapaamisista, kirjaimellisesti joutunut juosta neuvolaan, tehnyt päällekkäisbuukkauksia ja muuta mitä ennen ei tapahtunut koskaan. Todella ärsyttävää, vaikka kyse olis vaan viidestä minuutista. Toisen ajan hukkaamista sellainen! Imetysdementiaa vai mitä?
Tällaisia juttuja tällein äkkiseltään tulee mieleen. Tavallaan tämä elämän vaihe on kiireinen, mutta tavallaan taas ei. Kyllä työ- tai opiskeluelämä osaa kanssa olla kiireistä, vähän erilailla vaan. Vaikka välillä on haipakkaa, näen tämän vaiheen kuitenkin ainutlaatuisen lungina. Voit tuosta noin vaan lähteä pistäytymään pohjanmaalla tai jotain. Viikonloppuna mietit ketä ja mitä minäkin päivänä seuraavalla viikolla tapaisit tai tekisit. Ei tarvitse toivoa työvuoroja ja sitä rataa.

Blogia en harvasta postaustahdista huolimatta aio kuopata ja toivottavasti tekin jaksatte notkua menossa mukana! Ensi viikolla ainakin luvassa juttua fysioterapiakäynnistä. Maanantaina nimittäin vihdoin koittaa aika fysioterapeutille / liikuntafysiologille, joka on perehtynyt synnytyksestä palautumiseen ja synnytyksen jälkeiseen liikuntaan. Pitäkäähän peukkuja, että paikat on niin sanotusti hyvällä mallilla!

Hyvää viikonloppua!


lauantai 3. kesäkuuta 2017

Epämukavuusalueilla

Epämukavuusalue. Tuo urheilusta tuttu termi. Jotkus näkee epämukavuusalueen olevan suoraan verrannollinen vaikkapa sykkeisiin. Pk-alueella liikkuminen on mukavaa, vk-alueella taas epämukavaa. Ehkei jako kuitenkaan ole niin yksioikoinen. Itse näen epämukavuusalueen ennemminkin sellaisena toimintana, että menee tekemään jotain uutta ja haastavaa juttua. Esimerkiksi suunnistuskoulu ja painonnostotreenit oli sellaista. Epämukavuusalueelle menemistä. Ei oikein osaa hommaa ja miettii, että kuinkahan kaikki sujuu. Kun sinne sitten vaan menee ja tajuaa, että kaikki sujuu ihan hyvin, tulee hyvä fiilis. Tiedätte varmaan, mitä tarkoitan?



Tässä vanhemmuudessa on kyllä huomannut menevänsä vähän väliä epämukavuusalueella. Nyt kaikki blogin liikuntapostauksia fanittavat lukijat huokaisee syvään. Ei jumankekka minkä aasinsillan se nyt keksi vauvajuttuihin, heh. Aika moni juttu, mitä teet ekaa kertaa vauvan kanssa, on sellainen. Ihan ekat epämukavuusalueelle menemiset oli julki-imettäminen, julkinen liikenne ja autolla ajo vauva kyydissä. Ihan ekana sinne siskon luo Vaajakoskelle. Reilun kymmenen kilometrin päähän. Sitten mummolaan pohjanmaalle. Reilun sadan kilometrin päähän. Ekana bussilla kotoa kaupunkiin muutaman kilometrin verran ja pian junalla muutaman sadan kilometrin päähän.

Tuossa viikolla oltiin ekaa kertaa kaksisteen junalla reissussa. Matkattiin Jyväskylästä Seinäjoelle, josta mun pikkusisko tuli hakemaan meidät luokseen Kauhajoelle. Kauhajoki oli ehdottoman positiivinen yllätys. Samoin junalla matkustaminen vauvan kanssa. Autoa inhimillisempi (ja vihreämpi!) vaihtoehto reissaamiselle. Hippasen verran oon ylpeä itestäni. En tiedä, mutta luulen, että moni esikoisen äiti-ihminen saattaa helposti jättää menemättä sinne epämukavuusalueille. Eikä siinä mitään, jos tykkää olla kotosalla. Me ollaan aika paljon Een kanssa liikuttu ja jollain tavalla se tuntuu nyt jopa tärkeämmältä, kuin ennen Eetä. Se, että sä otat ja menet ja teet erilaisia asioita. Tai en mä tiedä tärkeämmältä, mutta ainakin virkistävämmältä.



Se, miksi tällä kertaa kahden reissattiin, johtui Jiin töistä. Hänellä kun oli yövuoroviikko ja ne on vähän ankeita. Koko ajan itellä on huono omatunto. Tuntuu, että oon ihan liian hiljainen Een kanssa kommunikoidessa ja samaan aikaan ihan liian äänekäs Jiin unia ajatellen. Seuraava yövuoro on joskus aikaisintaan syksyllä. Ja kohta, ihan kohta, alkaa myös kesälomat tässä perheessä. Jee.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Yleistä jaaittelua, muoks. jaarittelua (äitiyspostausvaroitus!)

Yhtenä päivänä mietin, että onko äitiys muuttanut mua paljon ihmisenä. Se on ehkä kysymys, johon varmaan ensisijaisesti osaisi vastata joku muu, kun minä itse. Kuitenkin jotain oon ajatellut asiasta minäkin. Koen, että en ihmisenä ole paljoakaan muuttunut vauvan myötä. Tietynlaiset elämänarvot olivat ennen vauvaa ja ne samat arvot ovat vain vahvistuneet. Elämään on tullut yksi vahva rooli lisää, vahvin kaikista. Äiti-rooli. Ei se ole juuri vienyt pois tilaa sisko-, tyttöystävä, ystävä- ja minä itse- ("harrastusminä" esimerkiksi) -rooleilta. Sairaanhoitaja-minä sen sijaan taitaa nyt olla vähän väistynyt taka-alalle. Omien juttujen toteuttaminen hakee vielä muotoaan, mutta kyllä mä edelleen jaksan jutella saliohjelmistakin, heh.

Millainen äiti sitten oon? Ainaskin oon onnellinen siitä, että koskaan en ole epäillyt ettenkö olisi se kaikkein paras äiti juuri Eelle. Se ei ole mikään itsestäänselvyys, että niin ajattelee. Äidit, jos jotkut oaa kyseenalaistaa toisia äitejä rivien välistä tai suoraan. Niin sosiaalisessa mediassa kuin oikeassa elämässäkin. Aika kovaa vertailua, välillä ystävälliseen tyyliin verhoiltuna. Siihen en oo kyllä mennyt mukaan yhtään. Ei toki kaikki eikä kaikkialla. Lähinnä hymyilen sisäänpäin, kun sellaista tunnistan. Tuolta liikuntafoorumeilta äitiysfoorumeille hypähtäneenä se oli aika hämmästys kyllä. Uskoisin siis, että mun äiti-identiteetin itsetunto on kohtalaisen hyvä. Oon toki kokenut paska-mutsi -fiiliksiä, kuten varmasti jokainen. Harrastan myös googlailua ja kokemusten lukemista, mutta lähinnä vinkkimielessä. Jos joku toinen äiti on saanut helpotusta vatsavaivoihin tavalla x, niin kiva että hän sen jakaa. Sen sijaan se, aloittaako joku kiinteät soseilla ja toinen sormiruokaillen, on taas ihan yks hailee ja molempi tapa oikea just kyseisellä lapsella.



Oon aika höpöttelevä, mutten paljoa lauleskele. Ihan vaan, koska ei kukaan jaksa mun lauluääntä kuunnella. Edes minä itse. Oon myös tietyistä jutuista aika tarkka. Iltapesut, aamupesut ja päivittäiset ulkoilut, vaikkei sitä ehkä kaksikuukautisen suhteen niin kovin vielä tarvitsisi olla. Jonkinlainen rytmisyys kuitenkin kuuluu mun luonteeseen. Myönnän, että oon vähän hurahtanut vauvanvaatteisiin ja tykkään katsoa mitä Eelle puen siinä missä itsellenikin. Aion kuitenkin pitää huolen, ettei hän itse sitä tule kunakuuna päivänä huomaamaan. Sillä kun ei oikeasti ole yhtään mitään väliä minkä väriset tai merkkiset vaatteet on ja sellaista mallia en todellakaan halua antaa.

Ee ei ole vielä ollut muiden, kun meidän vanhempien hoidossa. Paitsi kerran kävin hakemassa kastemekon pesulasta Een nukkuessa parvekkeella mun siskon kanssa ja toisen kerran toinen sisko kävi hänen kanssaan muutaman kilometrin vaunulenkillä. Yksikseen olen kyllä käynyt esimerkiksi salilla, kaupassa ja hierojalla. Silloin Ee on tietysti isänsä kanssa. Ei hoidossa, vaan kanssa. Toki asiaa helpottaa se, että pakkasesta löytyy äidinmaitoa ja Ee on sen jonkun kerran hyväksynyt pullon. Tää on myös asia, josta en suostu kantamaan huonoa omaatuntoa. Musta on ihan ok, jos joku toinen äiti ei lähde vauvan luota ollenkaan pois ja sekin on ihan ok, jos joku toinen vie vauvan vaikkapa mummolle hoitoon. Sali tai treeni ei oo mulle ensisijaisesti mikään "omaa aikaa -juttu" (vaikka toki sitäkin), vaan yksi hyvinvoinnin pilari, mitä se on ollut aina.



Elämä kyllä on muuttunut. Se nimittäin pyörii ihan jonkun muun ehdoilla, kuin omilla ehdoilla. Läheskään aina ei asiat mene suunnitelmien mukaan ja siihen on ollut oppiminen. Se, että itse voi hyvin ja on iloinen mieli vaatii myös sen, että Ee voi hyvin. Onneksi hän on varsin tyytyväinen ja hyväntuulinen poika. Mutta niinkuin kaikilla, myös hänellä, on omat huonot hetkensä ja toki ne vaikuttaa suoraan myös meihin vanhempiin. Vaikea edes kuvitella, kuinka paha mieli vaikkapa koliikkivauvan vanhemmalla voi olla. Oman vauvan itku kun on niin sydäntäraastavaa.

Tämmöisiä ajatuksia tällä kertaa. Kahden ja puolen kuukauden jälkeen. Ajatella, että siitä on niin pieni hetki, kun Ee syntyi. Kuitenkin tuntuu, niinkuin hän olisi ollut kanssamme iäisyyden!

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Viikon liikunnat ja kivoista kivoin lenkki!

Nonniin. Avataas ihan konkreettisesti millainen on viime viikko liikkumisten suhteen. Synnytyksestä on siis kulunut kaksi kuukautta ja vointi on sen suhteen varsin hyvä. Unet on välillä mitä on, niinkuin nyt arvata saattaa. Kuitenkin koen vauva-arjen asettuneen vahvasti taloon ja se on varsin kivaa. Aloittelin tietysti tekemään tätä postausta jo tuolloin alkuviiikosta, koska nyt julkaisuhetkellä en varmasti muistaisi miten hommat viikolla sujui.

Maanantai:

Vaunulenkki n. 7km kirpparille ja bussilla takaisin.

Tiistai:

Aamupäivällä käytiin Een kanssa kävellen kaverin luona n. 2km. Jiin kotiuduttua läpsystä vaihto ja meitsi lähti t-paitakelin kunniaksi yksin lenkille. Juoksulenkki 5,5km.

Keskiviikko:

Aamupäivällä vaunulenkki 6km.

Torstai:

Punttitreenit 45min. Een mentyä aamupäiväunilleen meitsi lähti salille. Palatessa taas läpsystä vaihto ja Jii lähti salille. Tämmöinen on aina yhtenä aamuna kuvio, kun Jiillä vapaapäivä.

Perjantai:

Vaunulenkki maastossa 9km + core-treeni 30min.

Lauantai:

Ei mitään erityistä liikuntaa, sen sijaan käveleskelyä koko päivä.

Sunnuntai:

Vaunulenkki maastossa 6km ja illalla ainaskin pikkunen kävely Eetä kanniskellen ja ehkä core-jumppa.

Sellanen oli mun tämä liikuntaviikko.



Sitten kerron vielä siitä kaikkein kivoimmasta liikunnasta, nimittäin perjantain pitkästä vaunulenkistä. Vaunulenkkeiltiin yhdessä Jiin kanssa pitkästä aikaa. Lylleröpyllerö, eli minä, jouduin välillä ihan juoksemaan perässä, sen verran kovaa tahtia piti Jii yllä. Oon niin onnellinen siitä, että latupohjat on vihdoin ja viimein kunnossa. Pääsee pois teiltä ja autojen seasta. Sinne metsään nimittäin! Lisäksi saa vähän tehoja treeniin. Perjantaina Jii työnsi vaunuja ja käveltiin kyllä aika monta tosi jyrkkää nousua. Ollaan laitettu vaunuihin "turvanauha", jonka saa käteen kiinni ja niinpä alamäissä on turvallisempaa. Itse oon Jiitä arempi (toim. huom. arkuus ei oo koskaan ennen ollut mun hyve!) kaikista pahimpia mäkiä tulemaan alas, mutta onneksi niitäkin pystyy välttämään ja silti saa hyviä vertikaalimetrejä sisällytettyä lenkkiin.

Niin siistiä! Kaikki muu on turhaa paitsi mäet! ...No ei vaiskaan. Ei ehkä kannata keulia nyt, heh! Mukavaa sunnuntai-iltaa kaikille!



torstai 18. toukokuuta 2017

Ruokanatsi raskauskiloineen

Aiemmin kirjoitin asioista, jotka mua enemmän ja vähemmän on tässä äitiydessä yllättänyt. Yksi juttu ihan unohtui mainita ja siitä kirjoittelen nyt. Nimittäin oon jollain ihmeellisellä tavalla ruvennut ymmärtämään äitejä, jotka sanoo piut paut liikunnalle ja terveelliselle ruualle. No en nyt ehkä ihan täysin, mutta vähän kuiteskin ja ehkä liikunta ei oikeastaan olekaan se juttu, vaan enemmän tuo syömispuoli. On nimittäin ihan varma juttu, että jos oma liikunnallinen elämä ei olisi ollut niin vahvalla pohjalla kuin se oli, olisi tämä hetki se kaikkein huonoin hetki tehdä yhtään mitään korjausliikkeitä. Liikuntaa kyllä harrastan ja voisin harrastaa vieläkin enemmän.  Terveellisen ruuan suhteen taas asia ei ole niin yksioikoinen. Voin ihan suoraan myöntää, että nytkin on välillä ihan oikeasti pitänyt käydä taistelua, että onko järkevää tänäkin iltana väsyneenä mussuttaa jotain hiilarihöttöä naamariinsa.

Nyt joku näppärä saattaa ajatella, että pitää voida syödä myös epäterveellisiä asioita ja plaa plaa. Totta. Mutta vähintään yhtä järkevää on laittaa poikki ns. "epäterveistä syistä" johtuva herkuttelu. Omalla tsekkilistalla on ollut päivän aikana nautitut ruuat. Onko se terveellistä ja ennen kaikkea onko sitä imettävälle ja paljon liikkuvalle äidille riittävästi? Useinkaan ei ole ollut ja tämä kyllä hiilarihimoina näkyy. Myös asenne syömiseen on ollut suurennuslasin alla. "Ah, Jii on illalla kotona, sylittelee vauvaa, rötvätään sohvalla, takana hektinen päivä ja huono yö, nyt kyllä ansaitsen sitä ja tätä". Tuolla ajatusmaailmalla ansaitsen kyllä joka ikinen päivä, joten pois se minusta!



Olen siis ruoka-asioiden suhteen tsemppaillut ja pitänyt yllä hyvää, mutta rentoa, ruokarytmiä. Terveellinen ruoka kuuluu kyllä päiviin, sen suhteen ei sen kummempaa tsemppaamista ole tarvinnutkaan tehdä. Tykkään terveellisestä ruuasta. Herkkujen suhteen on ja siitä äskeisessä kappaleessa kirjoitinkin. Kuitenkin olen siinä onnistunut kohtalaisen hyvin. Rentous tarkoittaa sitä, että kaverin tullessa kylään, voi kattaa kauniisti ja seurana kahvipullaa nauttia. Kuitenkin tästä perhearjesta jos nuo herkuttelut pidetään poissa.

Tästä tullaankin asiaan, joka todenteolla ärsyttää. Nimittäin nuo raskauskilot ovat kuin ovatkin ihmeellisen tiukassa. Painonlasku jämähti kuin seinään jo useampi viikko sitten. Väkisinkin mieleen hiipii ruokanatseiluajatukset vaikka se ei tässä vaiheessa (täysimetys) olekaan järkevää. Puntarilukema ei ole ainoa asia, vaan myös se, että iso osa vaatteista ei istu siten, kuin haluaisi. Olokin on tuosta keskivartalosta enemmän tai vähemmän plösö. Vaikka kuinka päätin olla ihan hirvittävän armollinen ja vaikka kuinka yritän muistuttaa itseäni siitä, että synnytyksestä on kaksi kuukautta ja painoindeksikin on vain vähän yli normaalipainon rajan, tuo ruokanatsi soimailee itseä jopa vähän aiheetta. Kuinka sen saisi hiljaiseksi vai tarvitseeko sitä hiljentää? Luottaisinko vain tähän tekemiseen vai voisiko hieman vielä kiristää? Tavitseeko aineenvaihdunta jonkinlaisen hikiliikuntabuustin käynnistyäkseen taas normaalisti? Kuinkahan paljon univaje vaikuttaa? Entä muutoin hormonit? Painon käyttäytymistä ajatellen hassulta tuntuu, että perusaineenvaihdunta olisi todella noussut sen 500 kaloria imetyksen myötä. Kuinka sä oot karistellut raskauskilot? Oliko se helppoa?

maanantai 15. toukokuuta 2017

Elämäni tärkein viikonloppu

Hellurei ja kivaa alkavaa viikkoa. Lauantaina juhlittiin pojan kastejuhlaa ja sunnuntaina vuorostaan elämäni ensimmäistä äitienpäivää äitinä. Takana on siis tähänastisen elämäni ylivoimaisesti tärkein viikonloppu. Kastejuhla sujui kaikinpuolin mallikkaasti molempien lähisukulaisten läsnäollessa. Porukkaa siis oli, onhan mun perhe iso ja sisarruksia kuusi kappaletta minusta nuorempia. Vauva on mun puolelta serkusköörin neljäs jäsen, joten myös lapsivieraita oli. Jarpan puolelta taas vauvalla on yksi serkku, joka heti muutama viikko omien rippijuhlien jälkeen sai kummintehtävän. Vauva sai nimen, jota en kuitenkaan taida ihmeemmin täällä blogissa käsitellä. Olkoon hän Ee tai vauva ja Jarppa voipi olla jatkossa Jii. Matsaavat sitten hyvin yhteen, heh. Äitienpäivää vietettiin yllättämällä meidän äiti brunssilla. Harvoin kun ollaan niin isolla porukalla koolla me sisarukset. Äitienpäivän iltaa mentiin sitten viettämään Jiin äidin luokse. Kiva päivä, todella.

Oman äitini mulle 33 vuotta sitten tekemä kastemekko nyt kymmenennessä kasteessa.

Sana äiti kuulostaa edelleen paikoin vähän vieraalta, mutta toisaalta taas niin kovin omalta. Äitiyttä on tänään takana tasan kaksi kuukautta. Tuo kaksi kuukautta on kyllä myöskin ollut elämäni tärkeintä aikaa. Tärkeintä, raskainta, ihaninta ja opettavaisinta. Sanonta "maailmalle olet vain joku, mutta jollekin olet koko maailma" on saanut ihan uudenlaisen merkityksen. Yhtä-äkkiä rinnalla onkin pieni ihminen, jolle olet kaikki. Joku jonka hyvinvointi korreloi suoraan omaan hyvinvointiin ja varmasti myös toisinpäin. Joka, jonka vuoksi tekisit mitä vaan. Ihan mitä vaan.

Sunnuntaina ajateltiin poiketa kirkkopuiston kahvilaan kahville ja kas, siellä tarjottiin äiti-ihmisille kahvia ja kakkua.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Enemmän ja vähemmän äitiydessä yllättänyt

Äitiyttä on takana nyt sen vajaa kaksi kuukautta ja ajattelin kirjoitella hieman ajatuksia siitä, mikä tässä uudessa elämässä on enemmän ja vähemmän yllättänyt. Ihan ekana täytyy myöntää, etten ehkä kuitenkaan osannut varautua siihen, kuinka hektistä pikkuvauva-arki tulee olemaan. Ainakin meillä se on enemmän ja vähemmän sitä. Ehkä eniten siihen vaikuttaa se, että meidän pikkuinen on unissaan aika herkkä ja myös syö edelleen melko tiheästi. Niinpä ns. "oma aika" on kuin onkin enemmän kortilla, kuin vielä kaksi kuukautta sitten kuvittelin olevan. Hektisyys on siis yllättänyt, vaikka siihen kuinka varautui.

Ennen raskautumista ajattelin myös, että minusta varmasti tulee sellainen rento äiti. En nyt tiedä, onko tuo oikea sana kuvaamaan ajatuksiani paperille, mutta ehkä saatte kiinni mitä tarkoitan. Raskausaikana kuitenkin huomasin vetäväni kierroksia milloin mistäkin epäadekvaatista asiasta. Tuntuuko ne liikkeet ja onkohan kaikki nyt varmasti hyvin? Niinpä ajattelin, että näinkö sama epävarmuus tulee jatkumaan myös vauvan synnyttyä. Kuitenkin arjen asetettua taloon huomasinkin äitiyden sujuvan yllättävänkin varmoin ottein. Rentous saattaa olla väärä sana, mutta olkoon se nyt tätä yhtä yllätystä kuvaava sana. On jollain lailla paljon epävarmempi olo olla odottava äiti, kun sitten se vastasyntyneen äiti.

Ajan kulku. Toisinaan päivä saattaa tuntua hyvinkin pitkältä. Oot nukkunut huonosti, vauva on nukkunut huonosti, ulkona tulee räntää. Mieli tekisi tehdä jotain, mutta mitään ei jaksa. Jarppa on töissä ja aika matelee. Kuitenkin kokonaisuus on se, että aika menee ihan hurjaa kyytiä. Samoin vauva kasvaa ja kehittyy niin, ettei itse meinaa perässä pysyä. Vasta hän oli pieni sinne tänne nukahteleva käärö ja nyt täällä jokellellaan ja nauretaan menemään. Ajan kulun nopeus näkyy myös ihan käytännön asioissa: eilen esimerkiksi kirjaimellisesti juoksin neuvolaan ollakseni ajoissa. Onneksi kunto riittää, nimittäin ottaa vähän luonnetta vastaan se, että olisin myöhässä, heh.

Metatyöt, niitä riittää. Pyykin määrä on lisääntynyt, mikä tietää taas enemmän pölyä. On tuttien keittelyä, rintapumpun keittelyä. Vaunujen kyöräämistä ulos ja takaisin sisään. Pyöränsuojien virittelyä, hankintojen tekemistä. Vaatekaappien pitämistä suunnilleen ajantasalla. Varsinkin aluksi mieleen hiipi ajatus, että tästäkö alkoi loppuelämän työleiri. Sittemmin sitä kyllä on oppinut siinä sivussa hoitelemaan kotihommia ja löytänyt järkeviä tapoja tai työjärjestyksiä, jotta metatyön määrä vähenee. Tai ainakin tuntuu pienemmältä.

Tunteet. Ei sitä rakkautta voinut kuvitella ja vaikka kuvitteli, niin silti sen voimakkuus yllätti. Ja yllättää edelleen, päivittäin. Eikä se äitiys, niinkuin ei mikään mukaan, ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa. Myös negatiivisia tunteita on koettu. Tää on vaikeaa, mutta myös tärkeä, sanoa ääneen. Niitä ei ole paljoa tai usein, mutta se vähäkin tuntuu "kielletyltä" ja oikeasti todella vaikealta.

Edelleen olen jonkinlaisessa välitilassa uuden ja vanhan elämäntilanteen välillä. En oikein tunne omakseni jutella lastenvaatteiden teknisistä ominaisuuksista, mutta toisaalta taas tuntuu, ettei mulla oikein ole annettavaa siihen vaellusvaatekeskusteluunkaan. Saati sitten, kun niistä trendivaatteista keskustellaan! Tämä näin vertauskuvainnollisesti. Toisinaan kaipaa vertaistukea ja toisinaan taas jotain ihan muuta. Myös elämänrytmi on edelleen muuttunut aina vain aamupainotteisemmaksi. Nykyään jo iltakuusi on myöhä ja tämä tietysti asettaa myös omat haasteensa sosialisoinnille. Valehtelisin, jos väittäisin etteikö minkäänlaisia kasvukipuja olisi ollut. Plussan puolella tässä toki ollaan ja reilusti <3.